30.8.2016

Piiraan maku makea

Alan Bradleyn dekkarit ovat olleet viime aikoina paljon esillä - ainakin minusta tuntuu, että niihin on törmännyt joka puolella - ja sen verran kiinnostaviltahan ne vaikuttivat, että lainasin kirjastosta sarjan ensimmäisen: Piiraan maku makea.

Ja mikäs siinä, sehän oli ihan kiva. Olisin ehkä tykännyt vielä enemmänkin, mutta luin ennen tätä sen Rei Shimuran (täällä), joka oli mielestäni paljon mukaansatempaavampi. Jos kuitenkin tykkäät Agatha Christiestä, Viisikoista ja muista semmoisista, niin varmasti tykkäät myös tästä. Alku tuntui jotenkin tahmealta, mutta onneksi kuitenkin sinnittelin. Olen jo kauan sitten tehnyt päätöksen, että koska elämä on lyhyt, enkä ehdi ikinä lukea maailman kaikkia hyviä kirjoja, jätän suosiolla kesken, jos joku ei hetkenkään päästä kolahda. Ja ihan viihdyttävähän tämä oli, vaikka yleensä kyllä odotan kirjoilta vähän enemmän, kuin "ihan kiva" -fiilistä.

Kyseessä on veikeä salapoliisitarina 1950-luvulta. Sankarittarena on 11-vuotias Flavia-tyttönen, joka asustelee perheineen suuressa Buckshaw´n kartanossa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja arvoituksia, ja kun perheen puutarhasta löytyy murhattuna salaperäinen kulkija, hän päättää ratkaista arvoituksen itse.

Vaikka kirja ei ihan täysillä minuun kolahtanutkaan, niin paljon, paljon pisteitä kirjoittajalle erittäin mielikuvitusrikkaasta tarinasta ja kuvailevasta kielestä. Kirja toimisi varmasti elokuvana, sen verran kuvaukselliselta ja hurmaavalta niin kartano, kuin maaseutukin oli saatu kuulostamaan. Ja aion kyllä jossain vaiheessa tarttua sarjan muihinkin kirjoihin. Seuraava eli Kuolema ei ole lasten leikkiä odottaakin jo hyllyssä.

PS. Piti oikein tsekata, ja näköjään sarjan elokuvaoikeudet on jo ehtinyt ostamaan ohjaaja Sam Mendes :D Hitto kun missasin ne ;) Mendes on muuten ohjannut mm. 007 Skyfall -Bondin ja yhden ehdottomasti all time favourite -elokuvistani, American Beautyn. Että aion kyllä sitten vilkaista nämäkin, kunhan joskus ilmestyvät...




28.8.2016

Enkeleitä, onko heitä?

Koulu sai aikaan ihan hirmuisen kuvausvimman.

Eilen illalla olin kuitenkin aivan naatti, sen verran härdelliviikko oli takana. En jaksanut lähteä merta edemmäs kalaan (mistä tulikin mieleeni, että joku taannoin vertasi osuvasti valokuvaamista kalastamiseen - samanlaista the saaliin odottelua ja kyttäämistähän se välillä on!), joten käväisin lähimetsässä pikkuisella iltakävelyllä.

Törmäsin vähän aikaa sitten jossain ajatukseen/uskomukseen, että suojelusenkelit jättävät valkoisia höyheniä merkiksi läsnäolostaan. Asia tuli mieleeni ensimmäisen kerran, kun kävin ripottelemassa Koiran tuhkat yhteisiin lenkkimaastoihin (postaus täällä). Kiinnitin silloin huomioni siihen, että rannalla oli paljon valkoisia höyheniä ja untuvia.

Eilen metsässä kävellessäni silmääni sattui pari höyhentä, joita jäin kuvaamaan. Jatkettuani matkaa huomasin, että höyheniä oli siellä täällä pitkin polun vartta. En nähnyt niitä missään kauempana metsässä. Tuli omituinen, hyvä ja lämmin olo. Hymyilytti.

Pitäkää hulluna, mutta tämä tuntui kyllä jotenkin merkitykselliseltä seikalta. Ja sattui juuri oikeaan aikaan, kun olo on ollut jotenkin vähän orpo kaiken - jo pidempään jatkuneen - myllerryksen keskellä.

Tuli myös sellainen olo, että olen oikealla tiellä - siinä metsässä kamera kädessä samoillessani.


















26.8.2016

Shitty, shitty week, joka loppua kohti koheni

Mulla on ollut ihan hirveä viikko.

Autostani petti sunnuntaina kotipihassa käsijarru, se syöksyi kivien ympäröimään kukkapenkkiin ja meni täysin säpäleiksi. Korjaus kestää arviolta kuukauden-puolitoista (jep, luit oikein).

Tapahtumasta on aiheutunut jumalatonta säätämistä, stressiä ja tukku harmaita hiuksia (en pääse julkisilla kulkuvälineillä töihin). Kun tähän yhdistelmään lisää kahdeksan aikaista aamua (aikaisia työvuoroja ja neljän herätyksiä), lasten hoitoon viemiset ja hakemiset, sekä vuokra-autohässäkkää, täytyy sanoa, että nyt on takki aika tyhjä. Itse asiassa totaalisen tyhjä. Onnellistahan tässä on kuitenkin se, että kellekään ihmiselle ei käynyt mitään. Hetkittäin ajattelen, että ehkä suojelusenkeli kävi tuuppaamassa auton rinteeseen puoli tuntia ennen kuin muu perhe ajoi mökkireissulta kotipihaan.

Nyt alkaa pahin stressi helpottaa. Ensi viikko on sumplittu ja siitä selvitään yhdellä autolla. Seuraavaa ei ihan vielä mietitä... Ja ilokseni tänään alkoi lopultakin koulu (senhän mainitsin aiemmin täällä), jossa oli juuri niin ihanaa ja inspiroivaa, kun olin ajatellutkin.

Nyt illan ohjelmassa on sauna ja tämä:



Sohvannurkka. (Meillä on uusi (( = käytettynä ostettu)) sohva, siitä lisää jossain vaiheessa...) Ja Downton Abbey tai joku kiva leffa.


Kivaa ja turvallista viikonloppua sulle!



21.8.2016

Kuvaajaidoli: Sally Mann

Päätin poimia blogiin silloin tällöin jonkun minuun erityisesti vaikutuksen tehneen valokuvaajan.

Ensimmäisenä vuorossa on amerikkalainen Sally Mann.

1.5.1951 syntynyt kuvaaja on tullut tunnetuksi erityisesti Immediate Family -kuvakokoelmallaan (1992), jonka kuvat esittivät hänen lapsiaan toisinaan vähäpukeisina, toisinaan ikävissä tilanteissa: nenä verta vuotavana, itkevänä, silmäkulma turvonneena. Kokoelman julkaisun aikaan lapset olivat 12, 10 ja 7-vuotiaita ja Mann oli dokumentoinut heidän elämäänsä kahdeksan vuoden ajan ikuistaen niin hyönteisten puremat, päiväunet kuin kastuneet sängytkin.

Mann kertoo, että kukin perheenjäsen sai itse päättää mitkä kuvat kokoelmasta saa julkaista. Esimerkiksi Emmett (tuolloin 13) oli halunnut vähäpukeisten kuvien sijaan poistaa kuvan, jossa muutoin näytti mielestään hölmöltä.

Mann sai paljon kiukkuista palautetta ja huono äiti -syytöksiä. Hän itse katsoo olleensa kuin kuka tahansa äiti ja tasapainoilleensa jossain coolin ja tiukan äidin välimaastossa, vaatien lapsiltaan hyvää kielenkäyttöä, kohteliaisuutta ja lautasen tyhjäksi syömistä. Omien sanojensa mukaan hän oli omistautuva äiti, joka vei ja haki lapsensa koulusta joka päivä, osallistui näiden harrastuksiin, vaihtoi lakanoita keskellä yötä ja siivosi oksennuksia.

Mann on onnistunut vangitsemaan valokuviinsa ihan mielettömän valon ja tunnelman! TIME-lehti valitsi Mannin vuoden 2001 parhaaksi valokuvaajaksi.

Lisää Mannista voit lukea vaikkapa tästä The New York Timesin artikkelista tai näiltä virallisilta sivuilta. Kannattaa vilkaista myös googlen kuvahakua aiheesta.














Mitäs tykkäät? Kolahtavatko?


Kuvat: www.sallymann.com


20.8.2016

Lauantaina

Toivottavasti viikonloppusi on käynnistynyt kivasti!

Itselläni viikonloppu hujahtaa taas töissä, onneksi ehdin kuitenkin vähän kuvailla ihan kotipihassa, pikku lampemme rannalla.

Halusin jakaa täällä tämän kirjoituksen, johon törmäsin tänään. Kuinka ohikulkija oli hymyssä suin todennut: "Oletpa onnekas!", kun rättiväsynyt äiti oli pitkän päivän jälkeen raahustanut kohteeseensa kolmen poikansa kera. Ei päivittelyä siitä, miten täynnä kädet varmasti ovat, eikä vitsailua, että etkös osannut lopettaa ajoissa. "Oletpa onnekas."

Ja kyllä! Vaikka itsekin olen vähän väliä rättiväsynyt, vaikka hermoni menevät jatkuvasti ja välillä (lue: usein) tuntuu, että tästä ei tule yhtään mitään, niin kylläOlen ihan mielettömän onnekas. Ja huikaisevan onnellinen.

Juuri eilen viimeksi päivittelin Miehelle, että ajattele, ihan vähän aikaa sitten meillä ei ollut yhtään lasta. Oli vain työhuone ja se ylimääräinen huone. Nyt meillä on yläkerrassa kaksi lastenhuonetta. Joissa asustavat meidän pojat. Meidän pojat.

Ne maailman ihanimmat.








Huomenna olisi tulossa vähän erilainen postaus.


Kivaa viikonloppua :)




18.8.2016

Maanantai ja uusi elämä

Tiedetään, tiedetään - tänään on torstai.

Mutta kolme päivää sitten oli kuitenkin maanantai ja alkoi uusi elämä. Jälleen kerran ;) Kesän jäätelönsyönnin jälkeen tarvitaan kunnon ryhtiliikettä. Sekä koti- että ulkomaiset naistenlehdet ovat muuten viime päivinä pursuilleet tämän aihepiirin artikkeleita, eli ilmeisesti en ole yksin tämän lössähtäneen olotilani kanssa.


Tarkoituksena on olla herkuttelematta ja palata taas harrastamaan liikuntaa, flunssakin kun on onneksi jo nujerrettu. Onnistuin täydellisesti syömään loput jäätelöstäni sunnuntai-iltana, niin ei ole sekään enää pakastimessa huhuilemassa :D Kerrottakoon, että olen kesän aikana tehnyt empiiristä tutkimusta vegejäätelöiden saralla ja voittajaksi on osoittautunut Tofulinen vanilja-soijajäätelö! Että jos sinä saat vielä jatkaa herkuttelua, niin siinäpä yksi herkullinen vaihtoehto ;)


Ajattelin, että poljen joka päivä vähintään 20 minuuttia crossarilla, sen verran luulisi pystyvän joka päivä nipistämään. Määrä tuntuu vähältä, mutta ajattelin, että se on kuitenkin enemmän kuin nolla minuuttia päivässä, mikä on ollut viime aikojen tahti. Ja kun se siitä taas lähtee liikkeelle, lisään minuutteja. Jo heti eilinen keskiviikko oli kuitenkin niin täysi (3 päivää ja iltaa on mennyt tiiviisti töissä), että en pystynyt polkemaan missään välissä. Tänään pitäisi sitten polkaista myös eilinen pätkä, eli 40 minuuttia.

Tällä hetkellä olen niin rapakunnossa, että 20-30 minuuttia ovat tuntuneet olevan ihan tarpeeksi... Onhan tässä se hyvä puoli, että toistaiseksi riittävät tuollaiset lyhyetkin tuokiot kohottamaan kuntoa :D


Crossari. Kuten olen joskus aikaisemminkin todennut: vihkisormuksen ja kameran jälkeen ihan ehdottomasti meidän huushollin paras tavarahankinta. On niin helppoa, kun voi vain hypätä polkemaan - ei mene aikaa matkoihin (ennen kävin satunnaisesti salilla polkemassa) eikä juuri edes pukeutumiseen. Hyvällä säällä menen mieluusti lenkille, mutta jos aikaa ei tunnu olevan mihinkään pidempään settiin, tuntuu että 20 minuuttia crossarilla on edes tyhjää parempi. Ja nytkin sataa... ja on muuten pimeää. Jo nyt ikävöin kesän valoa, kun nuo tämänhetkisessä "päivänvalossa" a.k.a. harmaalla sadesäällä otetut kuvatkin ovat jo ihan karseita :(

Alussa ja lopussa teen yleensä muutaman minuutin pienemmällä teholla. Viimeksi lopussa sattui spotifysta kuulumaan korviini tämä:



Ah. Niin korni, mutta jotenkin niin sympaattinen muisto nuoruusvuosilta :)

Tuossa "Imagine your face in a sunshine reflection, a vision of blu skies, forever distractions" -kohdassa pitää aina sulkea silmät, kuvitella kesäinen sinitaivas pumpulipilvineen ja auringonsäteiden lämpö kasvoille...

Arki pyörähti siis tällä viikolla käyntiin täydellä teholla. Uusi elämä pitää sisällään myös vähän tavaranraivausta, siispä lähdenkin raivaamaan pois vähän vaatteita, joista pojat ovat kasvaneet ulos... Ja sitten sen tämänpäiväisen 40-minuuttisen kimppuun ;) Ja ja ja... Miljoona juttua, mitä pitäisi tänä ainokaisena vapaapäivänä saada tehtyä, mukaanlukien visiitti pankkiin. Ja itse asiassa, kun nyt katson kelloa niin taitaapa tuo vaateshow jäädä tänään(kin) väliin, kun nyt jäin hetkeksi aamukahvini kera kirjoittamaan tätä... Noh, tää on tätä.

Illalla haluan nököttää tiukasti poikieni kanssa, on ehtinyt tässä kolmessa illassa tulla jo mieletön ikävä ♥

Pirteää päivää!




15.8.2016

Kesän viimeinen?

Juhlistimme viikonloppuista ikääntymistäni parhaalla mahdollisella tavalla: menimme mökille.

Mies oli livahtanut sinne jo pari yötä aikaisemmin maalaamaan, ja meidän oli tarkoitus mennä viikonloppuna perässä, jos säänhaltijat vain suovat. Ja soivathan ne, hurraa! Sateellahan (tai sen puoleen millään megatuulella) sinne ei ole järkeä lasten kanssa lähteä, tunnelma kun tuppaa kiristymään neljän seinän sisällä nököttäessä aika nopsasti.

Mies tuli meitä vastaan lauttamatkan jälkeen ja huristelimme synttäriaterialle ravintolaan läheiseen somaan pikku saaristokylään. Reissuun yhdistettiin huviajelu kauniissa saaristomaisemissa ja visiitit pariin leikkipuistoon keinuineen. Pikkuveli on ihan keinuhirmu, ja keinuisi varmaan aamusta iltaan, jos se vain olisi mahdollista :D

Mökillä odottelivat auringonkukka, mansikkakakku ja uusi, romanttinen kahvimuki. Ihan parhautta ♥





Pojat poimivat reissulta mukaan tammenterhoja...


... ja myöhemmin herkuteltiin Miehen loihtimalla syysaterialla:






Kaino synttäritoiveeni oli rauhallinen saunahetki illalla ja sen myös sain.

Fiilistelin saunassa pitkään ja nautin ystäväperheen aiemmin tuliaisiksi tuomista, ihanista mökki-spa-tuotteista (kiitoskiitos!). Tuo Body Shopin mustikkakuorinta on niiiin ihana :)

Viikonlopun kruunasivat yksinäinen aamu-uinti sateessa, pisaroiden ropistessa tunnelmallisesti siristen tyynen veden pintaan (tiedäthän tuon hurmaavan äänen!?) ja myöhemmin päivällä koko perheen saunahetki vesisateessa. Kotiin onnistuttiin lähtemään sopivasti sateettomalla hetkellä.

Tämä saattoi olla minun osaltani kesän viimeinen visiitti mökille, sillä tulevat viikonloput sujuvat töiden, alkavan koulun ja Pojan synttäreiden merkeissä. Iso NYYH. Miten ihmeessä se kesä jo meni, kun vastahan sitä niin kovasti odoteltiin!?! Hurjaa.

Nyt pitää alkaa valmistautua illaksi töihin - tämä tuntuu kyllä ensimmäiseltä oikealta arkipäivältä tänä syksynä. Jospa se toisi paljon kivoja juttuja tullessaan, eikös vaan?


Kivaa alkavaa viikkoa sinulle! :)




© AINA LÄHELLÄNI. Made with love by The Dutch Lady Designs.