30.4.2014

♪ ♫ Leipuri hiiva, hän asuu meidän tiellä ♫ ♪

Tykkäätkö leivästä? Vastapaistetusta? Tuoksuvasta, rapeakuorisesta ihanuudesta? Olisiko mieleesi jos pääsisit nauttimaan siitä helposti ja vaivattomasti, ilman vaivaamista?

Niin ajattelinkin.

Tässäpä edelleen jakoon superhelppo ja superherkullinen ohje, josta kiitän ja kumarran Belle Baie -blogin leipuriguru Suvia.

PATALEIPÄ
 
4 dl vettä
herneen kokoinen nokare hiivaa
1 1/2-2 tl suolaa tai 1 rkl sormisuolaa
7 dl vehnäjauhoja
(maustamiseen pähkinöitä, juustoraastetta,
pellavansiemenrouhetta tms.)

Liota hiiva haaleaan veteen. Sekoita mukaan suola. Lisää jauhot välillä sekoittaen. Taikina jää löysähköksi, kuin hieman paksumpi kaurapuuro. Peitä kulho ja anna taikinan nousta 10-12h huoneenlämmössä. 


Kun taikina on noussut aikansa, kumoa se hyvin jauhoitetulle pöydälle. Kääntele taikinasta pallo mutta älä vaivaa! Anna taikinan kohota vielä 30 minuuttia. Laita sillä välin uuni 225 asteeseen ja pata uuniin. 30 minuutin jälkeen ota pata uunista ja nakkaa taikinapallo pataan. Kansi päälle ja pata takaisin uuniin. Leipä saa paistua kannen alla n.30 minuuttia. Tämän jälkeen otetaan kansi pois ja leipä paistuu vielä 15 minuuttia. Leipä kipataan padasta ulos ja valmista tuli! Paistoajoista voi tarvittaessa nipistää pikkuisen.
 
Koska meillä meininki on mitä on, valmistusprosessi ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Käsi ylös, joka yllättyi...

Koska ohjeessa sanottiin, että nostatusaikaa voi huoletta pidentää, en ottanut suuria paineita leivän saamisesta uuniin ajallaan.
Ensimmäinen virhe.
Laitoin taikinan nousemaan perjantaina. Epäilin sen olevan liian paksua, ja lorautin vielä lopuksi sekaan tilkan vettä.
Toinen virhe.
Taikina vaikutti koostumukseltaan sopivalta. Kun leivonta-aika lauantaiaamuna koitti, oli taikina vielä liian laihan tuntuista. Päätin antaa sen tekeytyä vielä iltaan ja katsoa sitten, miltä näyttää.
Kolmas virhe.
Homma yllättäen unohtui. Sunnuntaikin livahti ohi ilman, että taikina viivähti ajatuksissani kertaakaan nanosekuntia pidempään.
N:s virhe.

Maanantaina Miehellä meni hermot jääkaapissa möllöttävään kulhoon.

Minun vetäessäni Pojan iltapuuroshow´ta hän lisäsi taikinaan jauhoja, pyöritteli palloksi, kuumensi padan ohjeen mukaan. Heitti taikinan pataan ja paistoi. Ja voilà! Sieltähän tupsahti yhtä kaunis leipä kuin muillakin! Meidän leipämme on sisältä tiiviimmän näköinen kuin muilla, johtunee suuremmasta jauhomäärästä. Maku oli kuitenkin kohdallaan.

Mitä tästä opimme?
Jos olet meitä tolkumpi, suosittelen pitäytymään alkuperäisessä ohjeessa. Jos taas olet siinä elämänvaiheessa (tai ihan muuten vaan lahopää), että jatkuva härdelli saa pienimmänkin päässäsi orastavan ajatuksenpoikasen katkeamaan ennen kuin se pääsee edes syntymään, nou hätä! Voit silti onnistua jossain välissä pyöräyttämään maistuvan leipäsen.

Tätä älä jätä kokeilematta!


Et ehkä ylläty kun kerron, etten ole missään välissä ehtinyt somistaa kotia serpentiinein ja ilmapalloin, ja pukea poikasia söötisti mätsääviin vaatteisiin vappuhattuineen ja  muine tilpehööreineen kuvaamista varten. Sima on tekeytymässä vasta ajatuksen tasolla (ensi vuonna sitten). 
Vappukoristelut? Kuva (tältä päivältä) puhukoon puolestaan.

Eipä hätää! Vappu tulee silti ;)

Olen luvannut Pojalle vappupallon (on muuten pikkuisen niiden perään kaupassa kuolannut...)  ja sanani pidän. Tänään mennään sitä vappuaaton kunniaksi noutamaan.

Aurinko paistaa ja tunnelma on korkealla.
 
ILOISTA VAPPUA KAIKILLE!

29.4.2014

Onnellisia hetkiä

Saatan nopsasti onnelliset hetket päivän tasalle. On taas niin hieno ilma, että taistelun läppäri vs. aurinko lopputulos on selviö.

Torstain ja perjantain olin poikien kanssa. Perjantaina olin niin väsynyt, että onnenhetkiä sai hakea suurennuslasin kanssa. Onneksi niitä jokaiseen päivään mahtuu, vaikka tunnelmat menevätkin (sekä itselläni, että Pojalla) aallonharjalta aallonpohjalle ja takaisin.

Torstain kuva nro 15: Ulkoilu ja Koira ne yhteen soppii.

Perjantain kuva nro 16: Kevät on täällä. Ja kesä lähestyy vinhaa vauhtia.

Lauantain kuva nro 17: Poika ajelee mönkijällä :) Oltiin synttärihumussa ja Poika sai testata sankarittaren uudenkarheaa menopeliä.


Sunnuntain kuva nro 18: 10,5 km:n lenkki (yksin) ja ennen kaikkea sitä boostaava loistomusiikki.

Eilisen kuva nro 19: Moikkaava maanviljelijä. Porskuttelin 8 km vaunujen kanssa. Aurinko se saa suomalaiset piristymään. Duunia paiskiva (tuntematon) maanviljelijä moikkasi iloisesti kun viiletimme ohi.
 
 
Tänään  mielen sai iloiseksi, kun heti herättyäni näin ulkona kuivumassa olevat pyykit, kuva 20.


 
Aurinkoista päivää!

28.4.2014

Visiitti Åkerkullaan

Laitanpa lopultakin kuvia toissaviikon visiitiltä ihastuttavaan Åkerkullaan, jossa tapasimme ihanien mammaystävien kanssa. Åkerkulla on Kirkkonummella, lähellä Espoon rajaa sijaitseva pientila, jota ystäväni emännöi. Saimme ihastella viehättävässä ympäristössä hevosia, kissoja ja kanoja. Ja tietysti nauttia tasokkaasta seurasta ja emännän loihtimista jumalaisista herkuista. Kuvia olisi voinut ottaa vaikka kuinka paljon, mutta halusin keskittyä seurusteluunkin.

Åkerkulla sijaitsee idyllisessä maalaismaisemassa. Olisi muuten varmasti loistava kohde kevät- tai kesäajelulle nyt kun kaikkialla jo vihertää ja luonto alkaa kohta olla taas kauneimmillaan. Meidän Poika ainakin ihastui heppoihin ja kanoihin. Ja äiti tietysti kaikkiin putiikista löytyviin, ihaniin sisustusjuttuihin.

Äitienpäivänä avautuu uusi liiketila, joka on Veikkolan uuden kirpputori Veikkosen yhteydessä.
Kauklahdessa sijaitsevasta Reilu Koti -liikkeen Åkerkullan nurkkauksesta taas löytyy kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita. Åkerkullassa on jatkossa Peilipaja, jossa tehdään ikkunapeilejä (näistä on kuulemma tulossa juttua nettisivuille piakkoin). Lisäksi Åkerkullassa on erilaisten tapahtumien yhteydessä jatkossakin toisinaan myynnissä sisustustuotteita. Siellä annetaan myös ratsastustunteja ja järjestetään esim. polttaritapahtumia.

Tsekkaa sivut täältä. Ja Polo Club -putiikki löytyy luonnollisesti myös Facebookista.


 

 






 








24.4.2014

Meidän arjesta päivää!

Nyt on sitten pää avattu perinteisimpien lastenkasvatusmetodien osalta. Turvauduin lahjontaan. "Jos syöt tämän, saat viinirypäleitä jälkiruuaksi." Uhkailua ja kiristämistäkin on epätoivon hetkinä tullut kokeiltua, mutta niiden päälle meidän vintiö ei vielä ymmärrä.

Facebookissa (siellähän sitä kaiket päivät hengaillaan) on kiertänyt arkikuvahaastevillitys, johon allekirjoittanutkin tuli kiskotuksi mukaan. Yllytyshullu kun olen ja muutenkin kaikin puolin vaikutteille altis. Tuli sitten ystävän kanssa puheeksi (tai siis ihan tekstareilla keskusteltiin, kun ei tässä ehdi mitään puheluita puhumaan), että olisi kyllä tilausta kunnon arkirealismiblogille (vaikka eiköhän niitäkin täältä blogimerestä löydy). Jotain oikeaa elämää pitäisi saada näkyviin kaikkien somien söpöstely-perhekuvien ja pikku prinsessojen ja prinssien vastapainoksi.

Tässä siis yksi omista kuluvan päivän arkikuvistani: Ei pilttiä syömässä Pilttiä (just tänään en jaksanut kokata itse). Ruokailija itse kirkuu räkä poskella kuvan ulkopuolella. Inhottava äiti yritti saada pientä ihmistä syömään. Anteeksiantamatonta.

Tänään on muutenkin ollut kohtuullisen väsyttävä päivä. On itkenyt Poika ja äiti on lohduttanut. On itkenyt äiti ja Poika on lohduttanut (!). Oli jo aamulla melkoisen univajeen lisäksi vähän kipeä olo, ja kun aamupäivä tuntui olevan vain yhtä huutoa, itku tuli. Ja kas! Poika lopetti oman itkunsa ja tuli halaamaan ja silittämään. Lohdutti kummasti. Lautanenkin saatiin lopulta tyhjäksi. Niiden viinirypäleiden avulla, mutta kuitenkin. Tänään tarkoitus pyhitti keinot.

Vaikka elo on onneksi pääsääntöisesti iloista, se ei poista sitä tosiasiaa, että meidän viikari ei touhuile somasti tärkätyssä kauluspaidassaan. Eikä tottele aina tai edes usein. Mood swingit ovat pahempia kuin mulla koskaan (ja tässä on kuitenkin käyty läpi pari raskautta alun ja lopun tunnemyrskyineen, hormonihoitoja, peeämässiä ja ihan ylipäätään naisena elämistä). Poika syö koiranruokaa aina kun käsiinsä saa ja tuhrii ikkunat puuroisilla kätösillään. Jos ruoka ei maistu, lappaa sitä lusikalla pöydälle ja lattialle tai heittää ihan vain summamutikassa johonkin. Äsken ihmettelin kun Vauvan pää tuoksahti oudolle. Lasagnetteahan se - Poika silitteli ruokailun jälkeen pikkuveljen päätä.

Bébé ruokailee kauniisti.

Eilinen oli huomattavasti hilpeämpi päivä, tosin ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. (Ihan aiheellisia ne ankealta kuulostavat sananlaskut, kuten itku pitkästä ilosta, ovat.)

Oltiin Kaivarissa treffeillä ihanien mammaystävien seurassa. Iloista yhdessäoloa, lounasta, aurinkoa, naurua ja sopivassa määrin valitusta ja marinaa (kyllä jos minulta kysytään, onnistuneilla treffeillä saa ja pitää vähän vuodattaakin). Ja kappas vaan, kun lähdin ajelemaan kotiin, onnistuin jotenkin osumaan tietä reunustaneeseen aitaan ja kolhaisemaan autosta peilin sijoiltaan. Näin se elämä tasapainottuu, ettei ihan pelkäksi ilakoimiseksi mene. PRKL.

 




Kaivarikuvista viimeinen olkoon samalla onnellisuushaasteen kuva nro 14 eiliseltä: Aurinko ja meri.

22.4.2014

Aurinkoista tiistaita!


Tässäpä parin yön takaa onnellinen kuva nro 10: Unilelu. (Plus yö vierashuoneessa ilman herätyksiä.)

Olen nukkunut unilelun kanssa kuusivuotiaasta. Silloin saamani Silja-hylkeen korvasi parinkymmenen erinomaisesti hoidetun palvelusvuoden jälkeen tämänhetkinen Lintsiltä ostettu ruskea. Ensimmäinen hylje nuhraantui 20 vuodessa sen verran, että raskain mielin luovuin rakkaasta yöseuralaisestani.

Ruskea versio ei tuntunut täydellisen oikealta, joten ostin toissakesän Tukholman-reissulta uuden valkoisen. Ilmeni kuitenkin, että hylkeille oli tupsahtanut elintasovatsaa ja perinteinen Silja-hylje on nykyolemuksessaan liian paksu kainalooni. Ruskea alkoikin tuntua kumman rakkaalta ja täydelliseltä. Hylkeen korvaa reissussa Mieheltä häälahjaksi saamani matkaversio Kuutti 

Kuva nro 11: Ruusu. Toissapäivän onnellisen hetken toi talven jälkeen kellarista pihalle vapauteen päässyt runkoruusu. Jota muuten ihastelin aamuauringossa pelkässä yöpaidassa. Lämpö, aah!

Kesä on taas pikkuisen lähempänä. On se vaan jännä, miten ne kasvit pimeässä kellarissakin tietävät mikä aika vuodesta on ja ymmärtävät alkaa kasvattamaan uusia ituja. Tähän ruusuun tulee aikanaan suuret, tuoksuvat, hennon vaaleanpunaiset kukat.

Aurinko liittyi myös eiliseen kuvaan nro 12: Auringossa kimaltava Aurajoki.

Pistäydyttiin Turussa yhden yön reissulla. Pistäytyminen on kyllä vähän turhan kepeän kuuloinen ilmaisu. Melkoista säätämistähän se yökyläily noiden kahden pätkän ja Koiran kanssa on. Auto pullistelee tavaroita siinä määrin, että voisi kuvitella kysymyksessä olevan vähintään kuukauden pituisen irtioton.

Perillä muksujen hoito on jatkuvaa kyselyä ja ihmettelyä: missä on se ja se, ja tuliko se ja se varmasti mukaan?  Jatkuvaa ennakointia: syömään ruvetessa ja pesulle mennessä on mietittävä tarkkaan etukäteen, mitä rekvisiittaa operaatioon tarvitaan ja kartoitettava mahdolliset uhat. Kotona harjaantunut korva tunnistaa äänen perusteella mitä näkymättömissä oleva tenava touhuaa. Muualla joutuu olemaan koko ajan vähän huolellisemmin kartalla tämän puuhista.

Paljon hyviäkin lastenhoidollisia puolia reissun päällä olossa on. Esimerkiksi Pojan harhauttaminen syödessä ja muutenkin on uudessa ympäristössä aina vähän helpompaa. "Näytäpä missä lamppu!" -kehotukset eivät kanna kotipöydän ääressä enää kovinkaan pitkälle. ABC:n pöydän ääressä sen sijaan kyllä. Ja mummunkin keittiössä on jos jonkinnäköistä lamppua, kukkaa, kissaa ja enkeliä. Lisäksi on useampia silmä- ja käsipareja mukana kaitsemisessa. Niin ja tietysti on ihanaa nähdä läheisiä, on se aina kaiken säätämisen arvoista.


Viimeiseksi, mutta todellakaan ei vähäisimmäksi, onnea tuova kuva nro 13 tältä päivältä: Koira. Eikä mikä tahansa koira, vaan hyvin nukkunut, iloinen, häntää viputtava Koira ♥

Koira väsyi pääsiäisvieraiden kyläilystä niin kovin, että ensimmäistä kertaa elämässään ei jaksanut seisoa automatkalla jaloillaan. Otin toissapäivänä sen minun ja Vauvan mukaan kauppareissulle ja käytettiin sitä lenkillä ihmisten (tai siis toisten koirien) ilmoilla. Kotiin lähtiessämme se ei jaksanut nousta ylös, vaan makasi koko matkan penkillä riiputtaen apeana päätään. Perillä kotona Mies kantoi sen sisälle, jossa hetken päästä vähän virkistyi. Minä itkeä pillitin koko ajomatkan ja ajattelin, että se on menoa nyt. Koirahan täyttää 3 kuukauden päästä kunnioitettavat 16 vuotta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että rouva oli vain ihan pohjattoman väsynyt, se kun ei malta vieraiden aikana nukkua kunnolla ja syökin ihan luvattoman huonosti.

Tänä aamuna takkahuoneen sohvalta löytyi onnellisen oloinen, auringon lämmössä torkutteleva vanha rouva. Voi olethan kulta ilonamme vielä monta, pitkää vuotta...! Vissiin ei saisi laittaa kuin yhden kuvan per onnea tuottava asia, mutta jos joku oikeuttaa tekemään poikkeuksen, niin minusta kyllä tämmöinen lutuinen koiravanhus.



Tältä päivältä onnea tuovaksi hetkeksi olisi voinut listata myös unohtumisen sohvalle seuraamaan Solsidania. Siihen ei vain kyllästy! Anna kadehti tuttavaansa, joka oli vain kaunistunut lapsen saamisen myötä. Eikä levinnyt ammeen kokoiseksi. Jep. Tell me about it.

Tässä pikapäivitys. Halusin saattaa onnellisten kuvien homman ajan tasalle. Paremmalla ajalla sitten lisää. Nyt pesulle, pukeutumaan ja autoa katsastuttamaan. Peukut pystyyn ku liftarilla, kiitos, että menee kerralla läpi! Tähän mennessä ei ole vielä koskaan pettänyt katsastuksessa (muuten kyllä ihan kiitettävästi), toivotaan ettei tälläkään kertaa. Sen jälkeen aika koneella lorvailuun onkin kortilla, sillä olen yksin poikien kanssa huomiseen.

Aurinkoa kaikkien päivään!

18.4.2014

Olkapäällä kyyhkynen ja nilkassa ahdistava kahle

Eilisen onnellinen kuva nro 8: Sitkeä sydän radiosta.

Ajellaan hakemaan Poikaa hoidosta. Vauva napottaa takapenkillä kaukalossaan. Aurinkoinen kevätpäivä, säteet lämmittävät kasvoja ikkunan läpi. Avaan radion ja ilmoille alkaa saman tien pauhata Juha Tapion Sitkeä sydän. Taas tuntuu, kuin sydän pakahtuisi.

Kappale tuli tärkeäksi esikoista odottaessa ja laitoimme siitä osan myös ristiäiskutsuun. Se myös laulettiin Pojan ristiäisissä.

... Sinä olet ihme, ja suuri sittenkin. Sinulla on ilma ja kyky hengittää. Olkapäällä kyyhkynen vaik et sitä nää. Sinussa on valoa. Sinussa on yö. Sinulla on sitkeä sydän joka lyö väsymättä kipinöitä tuuleen valaisemaan tietä pimeää...

(Kuuntele kappale täältä.)

Tämän päivän onnellinen kuva nro 9: Oma metsäpolku auringonvalossa.

Olen onnellinen omasta pihasta, josta olin haaveillut vuosikausia. Tähän aikaan vuodesta siitä taas muistaa iloita monta kertaa päivässä. Suoraan kotioveltamme lähtee metsäpolku, joka tänäkin iltana kylpi auringonvalossa. Linnut ovat alkaneet taas sirkuttaa korviahuumaavasti. Ihan varmasti ilmassa oli äsken jo pikkuisen kesän tuntua, kun ripustin ilta-auringossa lakanaa narulle kuivumaan.


Tänään pyörähdettiin American Car Show´ssa ja SnadiStadissa (= sisähupipuisto Helsingissä) kokoonpanolla kolme aikuista ja neljä lasta. Uskokoon ken tahtoo, mutta reissu oli oikein onnistunut! Taidettiin selvitä vain yhdellä kunnon hermoromahduksella. Nimittäin Pojan, joka ahdistui ihan kohtuullisen paljon hupipuiston velvoittamasta rannekkeesta. Ranneke sitaistiin lopulta kirkuvan pätkän nilkkaan, mistä tämä tokeni kuitenkin pian.

Sellaista muuten ihmettelin, että kenen keksintö on ollut sijoittaa mestassa myytävien irtokarkkien kaukalot puolen metrin korkeudelle maasta. Ainakin meidän hupipuistoilijan koura pyörähti parissa kaukalossa ennen kuin ehdin kissaa (tai kieltosanaa ei) sanoa. Että anteeksi vaan ja pahoittelut.


Chillailua bebiksen kera muiden riekkuessa. Äitikin rengastettiin, onnistui ilman huutoa.


Viilee bussi. Kuvattavaa olisi ollut vaikka kuinka, mutta tämmöinen kuva nyt sitten tuli otettua.

17.4.2014

Munia ja kanoja

Huh. Kiireistä on taas ollut tämä äitiyslomailu.

Merkitään nyt aluksi kirjoihin ja kansiin, että toissailtana tuli kuin tulikin kuvaamisen arvoinen onnellinen hetki. Pääsiäinen muodostui lopulta munarikkaaksi.

Yllätykseksemme meillä kävikin sunnuntaina niin paljon pikkuisia noitia, että kaikki kinderit menivät. No tavallaanhan ne vähän niin kuin niitä varten oli hommattu, mutta olin elätellyt toiveita, että pari jäisi yli. En lannistunut tästä, vaan ostin Miehelle ja itselleni ikiomat munat. Yllätyksetkin osuivat ihan  nappiin: Miehelle pikkuauto ja minulle hyrrä (en kyllä osannut käyttää). Siis kuva 7: Suklaamunanautinto kovan päivän iltaan. Niin juu, ja jugurttia oman pihan marjojen kera. Kummasti se ilta siitä sitten koheni.

Eilen olikin sitten hurjan hauska päivä mammatreffien (vähän hölmö sana, mutta en nyt tähän hätään osuvampaakaan keksi) muodossa. Päivästä oli osaltamme vähällä kehkeytyä katastrofi - Pojan päikkärit jäivät torsoksi ja arvata saattaa mitä siitä seuraa. Oma vikani: taas tuli tehtyä perustavanlaatuinen virhe ja kerroin Pojalle ennen kotoa lähtöämme, että mennään katsomaan kanoja ja hevosia... Sillä keinolla kun oli niin luvattoman helppoa houkutella pientä miestä pukemaan ja autoon. Olipa yllätys, ettei uni tullutkaan ajomatkalla silmään kuten olin suunnitellut (just joo, nämähän jutut aina meneekin niin kuin äiti-ihminen suunnittelee - pitäisi jo tällä kokemuksella tietää paremmin). Hän kun uinahtikin vasta vähän ennen perillepääsyä. Tokeni onneksi kohtuulliseen mielentilaan jonkun ajan kuluttua heräämisestään, ja saatiin kaikki vietettyä tosi kiva päivä.

Treffeistä kirjoittelen enemmän heti kun on aikaa (elän toivossa, että aika sallii ihan lähitulevaisuudessa). Meillä oli kuulkaas aivan ihana treffipaikka! Ystävän emännöimä hurmaava hevostila asiaankuuluvine viehättävine putiikkeineen. Niin, ja tietysti ne kanat, hevoset ja kissat. Poika jauhoi ihhahhaata koko kotimatkan. Tässäpä kuva 8: Lapsi näki kanoja.


Lisää  sitten myöhemmin, kun pystyy keskittymään kirjoittamiseen. Tänään tulee pariksi yöksi vieraita, joten ei muuta kuin ylös sohvalta, ja tekemään kämpälle se mitä tehtävissä on...

Ihanaa, aurinkoista pääsiäistä itse kullekin!

15.4.2014

Haastetta haasteessa

Jos en paremmin tietäisi, veikkaisin kuluvaa päivää maanantaiksi. Kaikki tuntuu menevän vähän sinne päin. Tai jopa ihan eri suuntaan. Kävin leikkauttamassa otsatukkaa: leikattu päin helvettiä huonosti leikattu. Kun tultiin poikien kanssa kotiin, Koira otti ja karkasi. Jätin ovea sulkiessani sormen oven väliin ja kynsi katkesi. Poika heitti koiranruokakipon sisällön ympäri keittiötä (harmitustani lievitti vähän se, että halusi kyllä itse poimia ne takaisin kippoon, kärsimättömyyteni vei kuitenkin tilanteesta voiton). Poika hajotti (vahingossa) ruokalautasensa. Kun olin lähdössä pienelle pyörähdykselle pihaan nukuttaakseni Vauvan vaunuihin, alkoi heti ovea raotettuani (!) julmettu raekuuro.

Kuten nokkelimmat jo päättelivätkin, tämän päivän onnelliselle hetkelle olisi vielä tilausta. Kuva on siis ottamatta. Tällä hetkellä voitolla on ehdottomasti lounas ystävän kanssa, en vain arvannut ottaa tilanteesta kuvaa. Laitanpa tähän kuitenkin eiliseltä onnellisuushaasteen kuvan 6: Kylkiasento. Laitoin eilen Vauvan selälleen ja samantien se otti ja kierähti kyljelleen. Kovasti näytti kääntyminen kiinnostavan. Niin ne pienet kasvavat kohisten.


Jään odottamaan tämän päivän kuvaa.

14.4.2014

Äiti-poika-laatuaikaa uimahallissa ja haasteen kuva 5

Emme ole enää hetkeen käyneet Pojan kanssa vauvauinnissa. (Sisarusuintiin olisi tarkoitus piakkoin ilmoittautua.) Olemme kuitenkin yrittäneet käydä hänen kanssaan kerran viikossa uimahallissa. Hän on yleensä käynyt isänsä kanssa, mutta eilen Mies keksi keksittiin, että minä voisin vaihteeksi viedä Pojan. Näin tehtiin. Sen voin sanoa, että eipä ollut mikään varsinainen spa-elämys. Kivaa oli vissiin kuitenkin molemmilla. Poika alkaa olla aika veikeässä iässä ja on oikein hauskaa seuraa (en malta odottaa, että sanoja alkaa tulla lisää!). Sen verran työlästä tuo uimahallissa pyörähtäminen tuollaisen vipeltäjän kanssa kuitenkin on, että tuumasin Miehelle etten lähde riitelemään jos hän jatkossa haluaa homman hoitaa.

Onnellisuushaasteen viides kuva olisi voinut olla kuva uimahallireissulta (varmaan kyllä yllätytte kun kerron, etten tullut missään vaiheessa pysähtyneeksi näpsimään kuvia) tai vaikkapa kuva pikkuveljestä juomassa iltamaitoaan I love mum & dad -sukissaan. Mutta ehei! Meitä Pojan kanssa odotti uimasta tullessamme ruoka valmiina pöydässä. Alkuruuaksi tankoparsaa ja graavilohta, pääruokana lohikastiketta ja spagettia.

Siis kuva 5: Onni on kokkaava mies.

12.4.2014

Kuva 4 ja pikkuisen kuulumisia

Viikolla käytiin Vauvan kanssa neuvolassa. Mitat 6450g/62,5cm. Mukavasti kasvanut. Neuvolakorttiin riipusteltiin mm. seuraavaa: "Seurustelee aurinkoisesti, hiukan jo vierastaa. Hieno kyynärnoja vatsallaan. Lelua jo hapuaa kädellä. Tyytyväinen poika." Niin muuten on, en käy kiistämään! Ihana, iloinen tyyppi.

Tämä oli se voimavarakäynti, eli juteltiin jaksamisesta. Lomake oli täyttämättä. Olin jo koulussa huono kotiläksyjen tekijä, eikä tilanne ole iän myötä ainakaan kohentunut. Oli muuten vain parista minuutista kiinni, että oltaisiin oltu jossain ajoissa ekaa kertaa Vauvan syntymän jälkeen tyypin ollessa nyt vähän reilu kolmikuinen. Vielä ei kuitenkaan päästy sitä merkkipaalua juhlimaan.

Toissailtana käytettiin kauppareissun yhteydessä Koiraa kävelyllä. Poikakin sai maistaa vapautta.

 
 
Lopuksi onnellisuushaasteen kuva 4: Uusi kirja yöpöydälle.
 
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Kaikki tämän lukeneet tuttavani ovat sitä kehuneet. Eilisiltana luetun pätkän perusteella voin todeta, ettei syyttä. Jo parin sivun prologin luettuani hengästytti. Olin onnellinen jo ihan vain siitä, että olin saanut lukea nuo sivut. Hän käyttää kieltä ihan mielettömän kauniisti ja persoonallisesti. Kovin pitkää pätkää en saanut luettua ennen kuin uni tuli, mutta jo nyt uskallan sanoa, että jos sinulla on tänä vuonna aikaa lukea vain yksi kirja niin valitse hyvä ihminen tämä.
 

Tälläkin hetkellä olen onnellinen ajatuksesta, että saan illalla käpertyä tämän kanssa peiton alle. Onnea lisää ajatus siitä, että illalla saa ylipäätään käpertyä peiton alle. Lämpimään, nukkumaan.
 
Kivaa viikonloppua! :)

11.4.2014

Kuva 3: Jaksaa, jaksaa...

Enpä ole ihan varma onko tämän päivän onnellisuushaasteen kuva täysin sääntöjen mukainen. Mutta en välitä. Kuvassa näkyvä asia ei nimittäin tuo itsessään onnea (vaan sen sijaan hetkellisen kärsimyksen), mutta välillisesti kylläkin. Olen tänäänkin ollut onnellinen siitä, että yhä useammat vanhat vaatteeni alkavat taas mahtua päälle.

Hampaat irvessä ja kiroillen alistuin kun onhan tälle plösölle olemukselle joskus ruvettava jotain tekemään Innostuin lähtemään mukaan Facebookissa (missäpä muuallakaan) jo pidemmän aikaa pyörineeseen lankkuhaasteeseen. On kyllä aivan kamalaa! Ilokseni olen kuitenkin edistynyt. Aloitin 40 sekunnista. Sen kauemmin en tosiaan pystynyt asentoa pitämään ja edistystä näköjään on tapahtunut. Tänään sain pidettyä asennon päivän vaaditut 90 sekuntia. Hyvä minä! Huomenna on lepopäivä, ei harmita.

Tähän haasteeseen en haasta mukaan muita. Ihan oma hölmöytesi on, jos kiinnostut ja osallistut. On meinaan hirveän tuntuista hommaa, ainakin näin  rapakuntoiselle.

Kuva 3: Lankkuhaasteessa edistyminen


Tekisikö muuten vähän mieli pyyhkäistä nuo pölyt tuosta puhelimen pinnalta...!?!

10.4.2014

Onnimaniaa eli 100 onnellista päivää -haaste

Blogimaailmassa pyörii erittäin pätevän oloinen haaste: 100 onnellista päivää. Olen törmännyt haasteeseen monessa paikassa, mutta inspiroiduin itsekin tarttumaan tähän törmättyäni siihen
This is not the life I ordered -blogissa. (Tämä blogi on ihan helmi, suosittelen!) Tarkoituksena on ikuistaa 100 päivän ajalta yksi onnellinen hetki joka päivältä. Tämähän kuulostaa niin iloiselta, että haluan mukaan!

Kovin pitkältä tuntuu tuo aika olla sitoutunut johonkin asiaan, mutta kaiken uhallakin annan tälle mahdollisuuden. Minä olen nimittäin ihminen, jonka kuvailemiseen ei parhaalla tahdollakaan voi käyttää sanaa pitkäjänteinen. Sen sijaan voisi hyvällä omallatunnolla käyttää määritelmää helposti innostuva. Kaikki minkä aloitan jää kesken. Tämä tarina on tosi. Olen elämäni aikana aloittanut lukuisia harrastuksia, ja lopettanut lähes yhtä monta. Pianonsoiton, taitoluistelun, partion, näytelmäkerhon, yleisurheilun, ratsastuksen, laskettelun, dog sitter -touhun, italian opiskelun, pari eri kuoroa... Näistä vain pianonsoitto jäi elämään pidemmäksi aikaa. Listaisin kyllä harrastuksekseni myös lukemisen, mutta pidetäänkö sitä edes harrastuksena? Teeveen katselua nyt ei ainakaan. Juokseminen ja kuntosalilla käyminen on aikanaan tullut aloitettua, ja ne ovat ihme kyllä elämään myös jääneet. Harrastaminen tuppaa vain olemaan kovin kausiluontoista. Niin ja nythän mulla on tämä blogi. Harrastus tämäkin.

Olen kuullut (siis varmasti jostain vakavasti otettavasta tieteellisestä julkaisusta lukenut), että meillä leijonilla on kaikista horoskooppimerkeistä paras itsetuntemus. Uskon tämän. Tunnen itseni ja puutteeni aika hyvin. (On muuten hetkittäin melko masentavaa.) Kuten voi päätellä tuosta aktiivisuudesta jolla olen harrastuksia aloittanut, olen aiemmin tehokkaasti onnistunut kieltämään puutteeni. Suurin osa harrastuksista on aloitettu (ja lopetettu) nuoruuden päivinä. Sittemmin olen tullut paremmaksi tosiasioiden myöntämisessä.

Itse olen aina mieltänyt itseni elämästä nauttivaksi optimistiksi. Tosiasiat kielivät kuitenkin luvattoman usein jostain ihan muusta. Ilmeisesti lasini on aina täyden sijaan puolityhjä. Pohja jo pilkistää. Mies tuumasi kerran, että jos sanakirjasta kaivaa sanan pessimisti, siellä seisoo minun nimeni. Pöyristyin tästä, mutta en voi kuin myöntää siinä piilevän jotain perää.

Olen ihan oikeasti onnellinen. En ole koskaan ollut tätä onnellisempi. Mutta pistää miettimään: se pelottaa. Voiko tästä olla muuta suuntaa kuin alaspäin? Tiedän kuitenkin myös sen, että etukäteen murehdittu on tuplasti murehdittu. Ja entäpä jos ne asiat, joita pelkää, eivät koskaan tapahdukaan? Silloin on murehtinut turhaan, kun senkin ajan olisi voinut käyttää onnellisena olemiseen.

Haastan täten itseni olemaan onnellinen. Tässä ja nyt.

Koska suhtaudun uusiin asioihin lähtökohtaisesti epäileväisesti (kysykääpä vaikka Mieheltä), jätän minäkin väliin tuolla virallisella sivulla ilmoittautumisen. Levitän tätä ilosanomaa näin. Haastan mukaan  myös muita! Jos bloggailet, nappaa haaste touhuun mukaan. Tai kerro onnesi aiheista kommenttiboxissa tai vaikkapa Facebookissa. Jos et halua leveillä onnellasi julkisesti (olet tyypiltäsi enemmän "Kell´ onni on, se onnen kätketköön" -koulukuntaa), ota tavaksi ainakin miettiä joka päivä yhtä onnellista hetkeä! Ihan saletisti joka päivästä löytyy ainakin yksi sellainen momentum.

Aloitin homman eilen, tässä kuva 1. Ilokseni saatoin todeta olevani niin onnekas, että mahdollisista kuvista oli oikein runsaudenpula. En voinut kuitenkaan kuvitellakaan ekaksi kuvaksi muuta kuin Pojan tekemän (varmasti vain ihan vähän avustettuna) virpomisvitsan. Siitä tuli niin iloinen mieli.

 
 
Pannaanpa tähän samantien jatkoksi kuva 2 tältä aamupäivältä: Frasier.

Rakastan Frasieria ja voisin katsoa (katsonkin) sitä yhä uudestaan ja uudestaan. (Tämä pätee myös Frendeihin.) Sarja alkoi ilokseni pyöriä jälleen kerran uusintana alusta asti. Päätin katsoa joka ikisen jakson järjestyksessä alusta loppuun. Nelonen ajatteli toisin ja meni jossain vaiheessa rukkaamaan esitysaikaa. Ainaisajastukseni luonnollisesti missasi jaksot, mutta nou hätä, enköhän osaa nekin ulkoa. Vaikka homma ei ihan sataprosenttisesti onnistunutkaan, se ei estänyt sarjasta nauttimisen jatkumista. Joka päivä tapanani on imettäessä katsoa vähintään yksi jakso. Ne ovat ihania hetkiä. Istua ah, niin pehmeällä sohvalla tuhiseva pikkuinen sylissä katselemassa yhtä parhaista ja hauskimmista ohjelmista ever.

© AINA LÄHELLÄNI. Made with love by The Dutch Lady Designs.