31.8.2014

Kesäkurpitsa-jauhelihavuoka, nam!

Kasvimaaltamme on tänäkin kesänä tullut hurjasti kesäkurpitsaa. Ja isoja! Yksi suurimmista pyöri päiväkausia keittiön pöydällä pienentyen vähitellen - siitä tehtiin ruokaa ainakin kolmeksi eri kerraksi :D

Yhtä superhyvää ruokaa tuli tehtyä saman tien pari kertaa putkeen. En voi varsinaisesti sanoa itse keksineeni tätä - erilaisten kesäkurpitsa-jauhelihapaistosten ohjeita kun on netti väärällään. Tämä lienee joku yhteenveto kaikista kokeilemistani, ja kyllä varsin onnistunut sellainen. Suosittelen!

Uppoaa  muuten erinomaisesti myös sellaisille, jotka herkästi vieroksuvat kasvisruokia. Edelliseen versioon heitin mukaan myös edellisiltä aterioilta jääneet keitetyt kukkakaalit ja ne sopivat sekaan mainiosti. Miksei myös vaikka peruna, jos ei kaipaa mitään karppiversiota. Halutessaan ruokaa voi myös versioida eri juustoilla tai maustetuilla ruokakermoilla.

KESÄKURPITSA-JAUHELIHAVUOKA

1-2 kesäkurpitsaa
400 g jauhelihaa
1-2 sipulia
(1 prk salsadippiä tai tomaattimurskaa)
1/4 paketti (tai oman maun mukaan) mustaa Koskenlaskijaa
(2-2,5 dl ruokakermaa)
Juustoraastetta
Valkosipulia
Paprikaa
Mustapippuria
Valkopippuria
Lisäksi kaapissa oli meetvurstia, josta murustelin laatikkoon kolme siivua,
ja paprikatäytteisiä oliiveja, niitä pilkoin mukaan muutamia.

Pese kesäkurpitsa (ei tarvitse kuoria) ja leikkaa viipaleiksi. Ripota vähän suolaa viipaleille ja jätä "itkettymään" (= ylimääräinen neste poistuu).

Kuullota sipulit ja valkosipuli öljyssä. Lisää joukkoon jauheliha ja ruskista.

Jos haluat, mausta purkillisella salsadippiä. Mausta oman maun mukaan: suolaa (riippuu meetvurstin, oliivien tms. lisukkeiden määrästä, minkä verran tarvitset), paprikaa, musta- ja valkopippuria... Itse olen valinnut joko tomaattimurskan tai ruokakerman - jos päädyn tomaattimurskaan, lisään sen tässä vaiheessa. Lisää pannulle Koskenlaskija ja sekoittele, kunnes juusto on sulanut.

Kuivaa hellästi talouspaperilla ylimääräinen neste kesäkurpitsaviipaleista ja pilko ne kuutioiksi.

Laita vuokaan sekaisin kesäkurpitsapalat ja jauhelihapaistos. Lorauta ruokakerma joukkoon ja ripottele päälle juustoraaste. Paista uunissa 225 asteessa n. 20-30 minuuttia.

... Ja nauti!


 
Ruokakuvat eivät ole meikäläisen juttu, mutta älkää antako ei-niin-hienostuneen kuvan häiritä - tämä todellakin on hyvää! :)

29.8.2014

Ei mennyt niinku Strömsöössä ja muita hajatelmia

Kirjaston traktorikirja ehti olla meillä vajaan tunnin, sitten meni lunastukseen. Luonnollisesti. Oli jäänyt hetkeksi lattialle ja sattunut uteliaan Pikkuveljen ryömimisreitin varrelle. Syyttävä sormi kohdistetaan Mieheen, koska onhan syyllisen selvittäminen pienimmissäkin perhekiistoissa ja muissa perheen sisäisissä insidenteissä ensiarvoisen tärkeää, jos ei jopa välttämätöntä.


Poika on oppinut "piipäämään" ja menetti hommalle saman tien sydämensä. Löysi sitten tässä taannoin olohuoneen pöydältä mustan tussin (tämän tapahtuman alkuperäistä syyllistä ei pystytty jäljittämään). Nokkelimmat jo arvaavatkin seuraukset. Eipä kuitenkaan hätää, Mies oli saanut loistavasti asetonin avulla puhdistettua niin puisen ruokapöydän, ruokapöydän tuolin istuinpäällisen, kuin meikäläisen läppärinkin! Vain (upouuden, tapahtumahetkellä alle vuorokauden omistuksessamme olleen) printterin kansi jätetään pois siitä listasta, joka Niksi-Pirkkaan lähetetään. Olisipa ollut nimittäin vähän paremman näköinen tuo musta printterinkansi mustalla tussikoristelulla, kuin tämä nykyinen puhdistettu versio.

Valtakunnassa lienee kaikki hyvin, kun päällimmäiset mieleen tulevat kuulumiset olivat tätä tasoa. Ei siis suurempia murheita. Tosin Pikkuveljen nukkumiset alkavat olla sitä luokkaa, että pitää oikeasti kohta tehdä asialle jotain. Heräilee kitisemään ihan jatkuvasti.

Ollaan kokeiltu:
- Nukkumista äidin kanssa
- Nukkumista isin kanssa
- Nukkumista omassa sängyssä
- Nukkumista vieressä
- Tarjota pelkkää vettä
- Tarjota pelkkää maitoa
- Tarjota tuttia
- Hyssytellä
- Silitellä
- Kuulostella hetki, jatkuisiko uni itsestään. Joskus (harvoin) jatkuu.

Kaikki näistä auttavat joskus, joskus ei. Maitoakaan ei aina edes huoli kuin muutaman huikan, eli ei voi kyllä nälkäinenkään olla. (Syö illalla reilun annoksen puuroa ennen nukkumaanmenoa.) Joskus juo maitoa ahneemmin, mutta silloinkin nukkuu vain parin tunnin pätkiä. Hän siis heräilee alkuyöstä 15-60 minuutin välein, aamuyöllä nukkuu tunnin-kahden pätkiä.

Ainoastaan eri huoneessa nukkumista ei olla vielä kokeiltu.  Pitää ehkä testata vielä sitä, hän nukkuu nimittäin suht tyytyväisenä siihen asti, kun yöseuralainen (edelleen vaihdetaan vuoroja Miehen kanssa) hiippailee huoneeseen, sen jälkeen alkaa levottomuus. Isoveljellä oli aikoinaan sama homma - kun siirtyi omaan huoneeseensa alkoi nukkua täysiä öitä. Emme ole vielä uskaltaneet nukuttaa pientä yksinään, mutta nyt on jo sen ikäinen, että voisi kokeilla.

Sekin pitää vielä mainita, että journalismin kurssia on ollut nyt kolme kertaa. Olen kyllä ihan rakastunut kirjoittamiseen ja sen harjoitteluun. Ihanaa olla jostain niin innostunut, että harmittaa joka kerta kun tunti loppuu! Kiva treenata asiallista kirjoittamista, vaikka on toki myös ihanaa, kun on tämä blogi johon voi taas puolestaan kirjoitella vapaammin. Seuraavalle kurssikerralle pitääkin tehdä henkilöjuttu. Beware, ystävät! Jotakuta teistä joutunen harjoitusmielessä ahdistelemaan... ;)

Tänään kello soi kukonlaulun aikaan pankkiasioille. Saatiin koko sakki tunnissa liikkeelle, nuoremmat versiot syötettyinä, vanhemmat sen verran ruokottuina, että kehtaa jotenkin ihmisten ilmoilla näyttäytyä. Aikainen herätys ei ottanut päähän ihan niin paljon kuin olisi saattanut kuvitella, kun pankkikäynnillä on kuitenkin hyviä seurauksia (= mökkihomma edistyi).




Pakko muuten laittaa tähän loppuun meikkivinkki! Tuli mieleen sattuneesta syystä - en ehtinyt aamulla meikata ollenkaan ennen pankkiin lähtöä, pahoittelut vaan kanssaihmisille...

Garnier Miracle Skin Perfector -voide.

Olen aiemmin kokeillut paria muuta BB- ja CC-voidetta, enkä ole ollut erityisen vakuuttunut. Tämä on kuitenkin loistava! Tämä toimii siis myös kosteusvoiteena. Auttaa ainakin itselläni väsähtäneeltä näyttävään ihoon, näyttää heti paljon heleämmältä ja paremmalta. Väsähtäneitä silmiä tämä ei ikävä kyllä piilota, mutta muuten raikastaa mielestäni ilmettä kivasti! Oma ihoni ei ole ihan vaaleimmasta päästä, mutta tuo vaaleampi sävy on minulle hyvä.






Tässäpä tätä. Tämmöinen sillisalaatti-kuulumispäivitys. Yritän jatkossa päivittää vähän ahkerammin. Jos/kun tulee puutetta ajasta, tingin sitten vaikka kuvista.

Koska aamu sujui mallikkaasti ja eräät vaikuttavat heränneen oikealla jalalla (toivotaan, että se on vallitseva asiaintila myös päiväunien jälkeen), elän toivossa, että myös loppupäivästä tulee hyvä.

Ohjelmassa ovat mammatreffit ja ihanan ystävän tapaaminen. Loistava perjantai siis!

Ihanaa viikonloppua, ystävät! 

25.8.2014

Hyvä paha sokeri

Aamukahvia (maidolla, ei sokerilla) nauttiessani sattui silmään Sanna Ukkolan Yle Uutisten blogikirjoitus Sokerilla kyllästetyt lapset. Ukkola paheksuu niin sokerin päivittäistä mässäilyä kuin myös erikoishetkien juhlistamista sokeriherkuilla. Sitä, että "vanhemmat opettavat kädestä pitäen pienet pilttinsä syömään karkkia, pullaa, kakkuja ja lettua".

Jämähdin pyörittelemään asiaa mielessäni. Ja kyllä. Minunkin mielestäni liiallinen mässäily on huono homma. Eikä se ole edes mielipidekysymys, vaan - kuten kirjoituksessakin todetaan - sokerin liiallinen nauttiminen todellakin aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia. Jos sokeria (tai rasvaa) nauttii siinä määrin liikaa, että se jämähtää kehoon pysyvästi ylipainon muodossa, sillä on väistämättä seurauksensa.

Haluaisin kuitenkin ajatella, että tähän, kuten kaikkeen muuhunkin, pätee "kohtuus kaikessa" - ajattelu. Huomasin sen jo aikoinaan painoa pudottaessani. Herkuttelemaan pystyi huoletta silloin tällöin, kunhan sen karsi pois päivittäisestä ruokavaliosta. Itse kannatan nimenomaan sitä, että herkut kuuluvat juhla- ja erikoishetkiin. Arkena napostellaan hedelmiä ja marjoja. Jos eivät uppoa sellaisenaan, ne voi piilottaa vaikkapa smoothieihin tai kiisseleihin. Vähäsokerisiin sellaisiin. Mieluummin valitsen lapseni herkkuhetkiin sokerin (kohtuullisina määrinä ja mieluiten toki esim. intiaanisokerin) tai luonnolliset korvikkeet (hunaja, stevia), kuin keinotekoiset makeutusaineet.

Omalla kohdallani asia on useimmiten myös juuri päinvastoin, kuin Ukkolan mainitsemalla äidillä, joka eli itse terveellisesti, mutta osti lapselleen epäterveellisiä herkkuja. Sallin itselleni lipsumisen terveellisyydestä, ainakin toistaiseksi useammin kuin lapselleni. Tosin se lapsistamme, joka edes alkaa olla mahdollisessa herkunsyönti-iässä on vasta parivuotias. Jalo tavoitteeni on kuitenkin pitää asianlaita nykyisenä myös jatkossa. Ja toki pitäytyä itsekin mahdollisimman terveellisessä ruokavaliossa. Satunnaisina herkkupäivinä täällä kuitenkin mussuttavat varmasti jatkossakin lettuja niin allekirjoittanut kuin pikkuväkikin.

Ystäväpiiriimme kuuluu paljon eri-ikäisiä lapsia synttäreineen ja muine juhlineen, mutta ei meillä ainakaan ole juhlia niin riesaksi asti, että herkkuja tulisi juhlien varjolla vedettyä liian usein. Eikä tietysti ole fiksua, että lapset syövät synttärijuhlissa liikaa karkkia. Toisaalta kuitenkin näkisin, että se ei ole välttämättä pelkästään huono asia, että lapset huomaavat, että jos herkkuja syö liikaa, tulee huono olo.

Olin muuten poikien kanssa pari päivää sitten ravintolassa. Ystävällinen tarjoilijatar toi ruokailun päätteeksi minulle servettiin käärityn tikkarin ja kuiskutti hymyillen ojentavansa sen näin, jos se ei vaikka olekaan sallittu herkku tai haluan antaa sen vasta myöhemmin. Ilahduin! Hyvää ja huomaavaista palvelua, kiitos!

Kunhan lapset kasvavat, joku karkkipäivätyyppinen ratkaisu otettaneen kalenteriin. Toistaiseksi
Poika on elämänsä aikana maistanut tikkaria kerran, ja varsinaisen karkin olemassaolosta raukka ei tiedä mitään. Meillä kylässä käyneiden ystävien jäljiltä oli lattialle jäänyt vaahtokarkki. Poika löysi sen ja kiikutti minulle todeten: "Roska!".

Ravintolasta saatu tikkari ja xylitolpurkka unohtuivat lopulta äidin käsilaukun pohjalle.
 
 

24.8.2014

Ei oppi ojaan kaada eikä taito tieltä työnnä

Neljä iltaa sitten haistoin tuulessa syksyn. Se on metsän keskellä asumisessa ihanaa - voida joka aamu ja ilta avata ovi ja nuuhkia, mitä on ilmassa. Kesäinen helle tuoksuu ja kuulostaa erilaiselta, kuin elokuinen loppukesän lämpö. Kevään viileydessä voi olla jo lupaus tulevasta kesästä, samoin keväisessä tuulen havinassa. Nyt ilmassa on jo tietynlaista viileyttä, loppukesän tuntua. Ja ihan pienoinen aavistus syksyn kirpeyttä. Tummalla elokuisella yötaivaalla tuikkivat jo tähdet.

Sään ja vuodenaikojen lisäksi myös kirjakaupassa on aina omanlaisensa tuoksu. Tänä syksynä pääsin sitä pitkästä aikaa nuuskimaan ja tärkeänä "ostamaan koulutarvikkeita". Ilmoittauduin nimittäin parille kurssille! Toinen avoimen yliopiston, toinen aikuisopiston. Molemmat liittyvät journalismiin ja kirjoittamiseen.

Olen aina rakastanut kesän lisäksi syksyä. Syksy on aina merkinnyt jonkin uuden alkamista. Uuden vuoden alkua. Ennen syksyllä alkoi aina koulu. Tykkäsin siitä ihan hirveästi, vaikka sitä ei kehdannut ääneen tunnustaakaan, kun kaikki kaverit vaikeroivat sitä aina niin kovin.Yhä edelleen syksyisin tulee hinku aloittaa jotain uutta. Alkaa opiskella jotain. Syksy olisi muutenkin aina ollut minulle paljon otollisempaa aikaa hakea opiskelemaan. Keväällä ajatukset ovat olleet aina vahvasti kesän tulossa, eivätkä sitä seuraavassa syksyssä. Joka syksy havahdun siihen, että olisi pitänyt keväällä ajatella näitä asioita.

Toinen kursseista alkoi viime viikolla, ja jo ensimmäisen kerran perusteella olen järjettömän iloinen siitä, että tulin ilmoittautuneeksi mukaan. (Siitä kiitos myös Miehelle - kurssit olivat toivomani taannoinen synttärilahja!) Koulun penkillä en ole istunut millään muotoa yhteentoista vuoteen (en laske sitä lyhyttä valokuvauskurssia), mutta ainakin ensimmäinen kerta tuntui ihan luontevalta.

(Luonnollisesti kuvaushetkeen halusi ottaa osaa myös Kissa.)

Jokainen äitiyslomalainen varmasti saa jossain vaiheessa "lomaa" itsensä kiinni pohtimasta, mitä tämän jälkeen? Irtiotto töistä tarjoaa tilaisuuden ajatella asioita (sen verran, mitä nyt rättiväsyneessä mielessään nyt jaksaa pyöritellä). Mikä minusta tulee isona?  En aio erityisemmin puhua työstäni täällä blogin puolella, tämän tarkoitus on keskittyä muihin asioihin. Kerron kuitenkin sen verran, että olen unelmatyössäni, jota haluan tehdä myös jatkossa. Työ vie minut kuitenkin paljon pois kotoa. Pyörittelen mielessäni, olisiko tulevaisuudessa mahdollista olla vähän vähemmän pois.

Lisäksi töissämme, kuten lähes joka alalla tällä hetkellä, on kuitenkin tuulista, ja oman mielenrauhan säilyttämiseksi olisi ihanaa, että olisi joku plan B. Varasuunnitelma. Ja toisaalta haluan ihan muutenkin oppia jotain lisää. Tutkia, onko muillakin haaveilla onnistumisen mahdollisuuksia.

Ihan ultimate-haaveeni olisi tehdä osa kuukaudesta nykyistä työtäni ja osa kuukaudesta toista työtä. Jotta se unelma voisi toteutua, on pakko ottaa ensimmäinen askel. Jostain se on aloitettava. Tulevaisuus näyttää, oliko juuri tämä se vaadittava askel oikeaan suuntaan. Sitä paitsi kaikesta uuden oppimisesta on hyötyä ihan pelkästään elämääkin ajatellen.

 Tervetuloa syksy!


Hyvä lahjaidea voi olla auttaa toista kartuttamaan tiedollista - tai miksei vaikkapa taidollista - pääomaansa.
Toki kauniit kukat ja huolella valittu kortti tuovat myös mukavasti lisätäytettä pistekoppaan.


19.8.2014

(Erittäin) arkista ruokailua

 
Kun rouva piipahtaa iloisenkeltaisissa saappaissa (Jep. Syksy on täällä.) kuokan kanssa omalla kasvimaalla hakemassa perunoita valmistaakseen piltilleen ruokaa, sitä äkkipäätä ajattelisi, että kas, siinäpä kätevä emäntä! Vaan eipäs ole kaikki miltä näyttää. Tosiasiassa Mies ylläpitää kasvimaan. Rouva haki perunoita, koska mielessä on vielä kirkkaana edellisiltainen rakettispagettikatastrofi. Se tosin menee kyllä Miehen piikkiin. Se kun ajatteli, että olisipa hyvä ajatus valmistaa Pojan ruokaan lisukkeeksi kaikkien lasten tykkäämää ja niin nopsasti ja kätevästi valmistuvaa rakettispagettia. Väärin ajateltu. Poika ärsyyntyi spagetin koostumuksesta niin, että nyppi niiden joukosta vain muutaman nakinpalan, jotka sai eroteltua, ja jätti suosiolla koko homman siihen. Kukkakaalia, josta yleensä tykkää, ei myöskään halunnut syödä.

Ai niin, nakkikastikkeen ohjeen katsoin googlesta, että mitäs sanotte - onko vähän säälittävyyden huippu? Paitsi että ehkä kuitenkin se, että ohjeen googlattuani ja sen mukaan toimittuani onnistuin kuitenkin jotenkin sössimään kastikkeen paakkuiseksi. Tilanne kuitenkin pelastui siivilän ja uuden yrityksen jälkeen. Kylmän veden kera. On vissiin aika oleellista kastikkeen suurustamisessa, että vesi on kylmää. Syvästi paheksun, että sitä ei ohjeessa mainittu. Onneksi oli oma kokki kolmonen kotosalla valistamassa.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Tälle päivälle on Pojalle valmiina nakkikastike ja kukkakaalia. Enää keitellään vain perunat, joille odotan ja toivon spagettia parempaa vastaanottoa.

Itse pidän leipomisesta ja suhteeni siihen on aika luonteva. Ruuanlaitto sen sijaan ei tunnu ollenkaan ominaiselta puuhalta, ja arkiruuan valmistaminen aiheuttaa joka hiton päivä toisinaan vähän päänvaivaa. Poika on muuten ruvennut hylkimään purkkiruokaa,  mikä on sinänsä hyvä suuntaus. Mielelläni laitan ruuan itse, kunhan vain keksin mitä laittaa. Silloin tiedän, mitä se sisältää, ja onhan se (yleensä) myös paljon maukkaampaa. Ystävillä tuntuu olevan samoja ongelmia, joten jaetaan säännöllisesti vinkkejä toisillemme. Taannoin eräs muistutti esim. pakastesipulikuutioista! Heureka! Tykkään yleensä laittaa kaiken alusta asti itse, mutta varsinkin arki-iltoina jokainen säästetty minuutti tulee tarpeeseen. En ollut edes muistanut näiden olemassaoloa, niin itsestään selvältä sipulin pilkkominen on tuntunut.

Jäin pari iltaa sitten valvomaan ja netissä roikkumaan, kun sattui silmiin erään fb:n lastenvaatekirppiksen keskustelu, jossa jaettiin hyviä arkiruokavinkkejä. Aion kokeilla niistä monia ja laittaa sitten jakoon täällä. Jos on vaikka muita yhtä mielikuvituksettomia ruuanlaittotumpeloita siellä ruudun toisella puolella?

Nyt pesulle ja perunankeittoon, ciao!

18.8.2014

Paluu arkeen eli hengissä ollaan!

Olen antanut tauon venähtää luvattoman pitkäksi, hui! On ollut säpinää niin paljon, että blogi on jäänyt lapsipuolen asemaan. Tai no, väärin sanottu. Kohtelisin kyllä mahdollista lapsipuolta rutkasti paremmin.

Blogi on ollut mielessä, mutta jotenkin homma on vain lykkääntynyt. Ja lykkääntynyt. Loman aikana aikaa kirjoittamiseen ei ole luontevasti löytynyt. Joka päivä olen kuitenkin arponut, kirjoittaisinko jotain. Ja jos, niin mitä? Vai kirjoittaisinko sen sijaan suosiolla, että pidän pienen tauon? Vai yrittäisinkö tomerammin järjestää aikaa blogin päivittämiseen? Siinä jahkaillessa on sitten päässyt vierähtämään vähän useampi viikko.

Lomaillessa ei ylimääräistä aikaa ollut. Ennen lapsia en muuten tiennyt tämmöisestä(kään) paradoksintapaisesta mitään. Ollaan kyllä Miehen kanssa oltu joka ilta aivan naatteja...! Lomalla kun mennään sata lasissa aamusta iltaan. Päikkäriaikakaan ei ole enää vanhempien (tai vanhemman, jos talossa ja puutarhassa on tuhat ja yksi tehtävää, joita ainakin toisen on pakko saada tehdyksi) omaa aikaa, ainakaan jos tenavat nukkuvat vuorotellen.

No, virallisesti lomaa on vietetty. Niin kuin Mies aina sanoo, se on lomaa töistä, ei lomaa elämästä... Ja hauskaahan noiden tiitiäisten kanssa toki on, ainakin noin pääsääntöisesti ;) Kohta kaksivuotiaan taholta on ollut ilmoilla pientä uhmanpoikasta, mikä luo yhteiseen olemiseen omat haasteensa... Ymmärtänette mitä tarkoitan. Tyyppi pysyy kuitenkin tyytyväisenä aina, kun ollaan liikkeellä, joten tähän(kin) vaiheeseen kesälomareissut niin Muumimaailmaan, kuin kotieläintiloille ja saaristoon potentiaalisia kesämökkejä läpi koluamaan ovat sopineet kuin nenä päähän. Lisäksi muutama päivä sitten käytiin Korkeasaaressa. Eläinten katselussa oli jo parivuotiaan kanssa jotain mieltäkin, tosin yhtä suuren elämyksen hän sai siitä, kun lähdettiin pois hänelle erittäin eksoottisin HSL:n siivin. Bussia muisteltiin koko kotimatka. Halvalla näköjään pääsisi vielä huvitusten suhteen tämän ikäisen kanssa :D

Kesän aikana Pikkuveli rupesi syömään syöttötuolissa...


... täytti 7 kuukautta ja lähti ryömimään.


Juuri kun olin ennättänyt lausahtaa ääneen, että kylläpä
nuo Koiran kipot ovat saaneet olla pitkään rauhassa.


Saaristoa kannatti koluta - meidän kesäasunto sitten löytyi kuin löytyikin! Ettei aika pääse käymään pitkäksi tulevaisuudessakaan, otettiin ja rakastuttiin romanttiseen 20-luvun saaristotorppaan. Helpottaa suuresti, että moni oleellinen asia on kunnossa, esim. katto on uusittu. Ihan mielettömään remonttiin ei tässä elämäntilanteessa oltaisi innosta hihkuen hypätty, varsinkin kun tässä arkiasumuksessakin riittää laittamista pitkäksi toviksi. Sen verran tekemistä tuossa kuitenkin on, että enpä pidä mahdottomana ajatuksena sitä, että olen jossain vaiheessa pakotettu tekemään tästä sisustusblogin, kun mihinkään muuhun ei riitä aikaa :D

Ehdottomina vaatimuksina olivat sähkö ja juokseva vesi. Ei todellakaan missään nimessä aleta raahaamaan kahden aikuisen, kahden lapsen, koiran, kissan ja niiden hengissä ja hyvinvoivina pitämiseen vaadittavien välttämättömyyshyödykkeiden lisäksi saarelle tynnyreittäin vettä. Nämä vaatimukset täyttyivät ja lisäksi täyttyi vielä pari haavetta, jotka eivät olleet ehdottomia vaatimuksia, mutta käytännössä kyllä jos minulta kysytään kuitenkin aika tärkeitä juttuja. Piti nimittäin olla kallioita ja sauna ihan veden äärellä. Ja bingo! Meidän paikka on löytynyt! Olen siitä ihan käsittämättömän onnellinen. Ehkä enemmän hehkutusta seuraa kuitenkin sitten, kun on lopultakin mustaa valkoisella. Nyt fiilistelen muutamalla kuvalla.




Tämä näkymä tullee tutuksi. Ilta-aurinko lossilta.