26.8.2015

Mansikka-banaani-ananassmoothie

Arki on alkanut (ihanaa) ja elän toivossa, että olisi taas aikaa kirjoitella jotain.

Toimikoon tämänpäiväisen välipalasmoothien ohje pehmeänä laskuna blogin pariin.

Pikkuveljellä oli tänään kotipäivä. Käytiin 1,5 -vuotisneuvolassa, ja ennen sinne lähtöä piti tankata vähän välipalaa, kun aamupuurosta oli ennättänyt kulua jo pieni tovi. Tämä smoothie upposi loistavasti pieneen neuvolakävijään, joka on neuvolakortin mukaan "reipas ja suloinen poika" ja osaa jo "sanoja ja lauseita".

Puhuu muuten jo ainakin nelisanaisia lauseita (juttua tulee sen verran paljon, että ihan tarkasti en ole sanojen lukumääristä kärryillä), esimerkiksi tänään autossa kuultu: "Äiti anna mulle rekka."

Isoveljen jutut ovat by the way jo astetta korkealentoisempia. Joitain päiviä sitten lähdettiin tarhasta, ja takapenkiltä esitettiin kaino pyyntö: Äiti, mennään autokauppaan ja ostetaan mulle sellainen Chrysler-auto. Jep. Eilen hän ehdotti tarhasta kotiin ajellessamme, että mennäänkö aamulla autokauppaan ja ostetaan uusi auto. Sopisi kyllä meikämandoliinille - täällä on näköjään autokuumetta sekä pojilla, että äidillä ;)

Ja siis smoothie... Siihen laitettiin:

MANSIKOITA
BANAANIA
PURKILLINEN (SÄILYKE)ANANASTA MEHUINEEN
MANTELIMAITOA
KAAKAONIBSEJÄ
PELLAVANSIEMENROUHETTA (1 RKL)
MAAPÄHKINÄLEVITETTÄ (1 RKL)



Laitan tekstin tunnisteisiin vielä "maidoton ruokavalio", mutta Pikkuveljen vatsahan kestää jo maitoa, raakaa lehmänmaitoa lukuunottamatta. Jee! (Poika pystyy jo juomaan myös raakaa maitoa. Toinen jee!)

Maitoallergia alkaa vähitellen siis olla taakse jäänyttä elämää, ihanaa!

Monet kasviperäiset aineet ovat kuitenkin tulleet ruokavalioomme jäädäkseen :) Esimerkiksi mantelimaito, jota käytän paljon esim. puurossa ja smoothieissa. Lisäksi korvaamme nykyään ruuanlaitossa käytettäviä aineksia kasviperäisillä aina, kun se on mahdollista, ja ihanan usein onkin (esim. kaura-ruoka"kerma")!

Itselläni vain kahvimaito ja juusto ovat sellaisia, että vastaavia korvikkeita ei kasviperäisistä oikein löydy...



11.8.2015

Valokuvauksesta

Olen aina rakastanut valokuvia. Kuvien ottamista ja niiden katselua. Mustavalkokuvia rakastan yli kaiken. Kohde, joka ei värikuvassa näytä kovinkaan kummoiselta, voi näyttää ihan eri tavalla spesiaalilta mustavalkoisena.

Kaikista mieluiten kuvaan eläimiä, kukkia ja lapsia. (Siitäkin huolimatta, että niin lapset, kuin eläimetkään eivät tunnu ikinä pysyvän sekuntiakaan paikallaan :) Aikuisten kuvaamisessa olisi erittäin paljon parantamisen varaa, ja ruokakuvissa olen edelleen surkea :D

Hiton vaikeaa se kuitenkin on, ja tässäpä laji, jossa ei varmasti kukaan ole ikinä täysin valmis! Olisi niin paljon opittavaa, ettei aika tule tässä elämässä ikinä riittämään. Periaatteessahan suunta olisi vain ylöspäin, jos pohjalta aloittaa, mutta välillä tuntuu, että mitä enemmän oppii uutta, sitä vaikeammaksi homma menee :D

Lisäksi valokuvauksessa on haastetta tällaiselle päättämättömälle ihmiselle, jolle on ylivoimaista valita edes hammastahnaa kaupasta. Jos vaikkapa tarvitaan lisää valoa, sen voi tehdä kasvattamalla suljinaikaa tai suurentamalla aukkoa (= paljonko kuvaan päästetään valoa ja millä nopeudella... nämä on meikäläiselle yhä melkoisen hepreaa...), ja tarvittaessa on suurennettava tuota herkkyysarvoa (mitä pienempi se on, sitä parempitasoinen olisi kuva...)

Eikä siinä vielä mitään, että kuvia ottaessaan joutuu tekemään miljoona (siltä se tuntuu) eri valintaa.

Sen lisäksi joutuu valitsemaan otetuista kuvista (jos siis käy niin hyvä tuuri, että on useita kelvollisia, hih) ne, jotka haluaa a) säästää ja b) kenties näyttää muille.

Esimerkiksi kumpi kukkakuva on kivempi?




Se, jossa kukka on kokonaan tarkka, vai se, jossa kukka on reunoilta epätarkka?

Nämä ovat monesti ihan pelkästään makuasioita. (Toki oikeilla osaajilla varmasti olisi näkemyksensä siitä, mikä on "oikeampi" lopputulos!?)


Vai olisiko mustavalkoinen sittenkin parempi...


... vai kenties tämä...


... tai jompikumpi näistä...?




Entäs nämä...?



Vai päädynkö sittenkin mustavalkoiseen...?



Lisäksi mulla on AINA tapana unohtaa JOTAIN. (Leipomistani vierestä seuranneet tietävät tämän ;)
En ikinä muista ihan kaikkea. Lisäksi innostuessani hutiloin.

Sain taannoin erittäin harvinaisen "vapaapäivän", kun jouduin töiden takia jäämään viikonlopuksi kaupunkiin muun perheen lähdettyä mökille, ja säntäsin samantien kamera kädessä harjoittelemaan.

Kävin kuvaamassa viimeksi mainitsemaani koskea, ja huomasin vasta jälkeenpäin, että yksi erittäin oleellinen arvo (ISO, eli herkkyysarvo) oli päin honkia. Jos olisin malttanut virkistää muistiani lukemalla vähän ohjeita, ei nyt jälkeenpäin harmittaisi ja koko reissu tuntuisi hukkaan heitetyltä. Olin kerrankin liikkeellä ihan ajan (ja mm. jalustan) kanssa. Hmph.


Tarkoitus siis oli, että nuo kosken rannat olisivat olleet tarkkoja, ja veden virtaus näkynyt utuisena.

Syvä huokaus. Maybe next time?


Kaverin luona kuvasin kanoja (ja kissaa).



Aina ei ehdi liikkeeseen mukaan...








Tämä kukon patsastelukuva oli yksi suosikeistani. Samoin se ylempänä oleva,
jossa kaveri katsoo suoraan kameraan :D


Tarkkuus ja oikea valotus tuntuvat olevan kaiken a ja o, niitä kun on vaikea korjata jälkeenpäin (valotusta voi toki jonkun verran säätää, mutta jos kuva on pahasti ali- tai ylivalottunut, eivät mitkään taikatemput enää auta). Rajaaminen sen sijaan onnistuu mainiosti jälkikäteen, jos tarkkuus ja valotus vain ovat kunnossa.

Niin, ja unohtamisesta puheen ollen... Minulla oli tässä erittäin harvinainen tilaisuus päästä kuvaamaan erästä maailman tunnetuimmista nähtävyyksistä - Niagaran putouksia. Olin ladannut kameran akun kotona täyteen jo hyvissä ajoin ennen matkaa, ettei homma kaadu ainakaan siihen. Ja kas! Perillä kohteessa havaitsin suureksi surukseni, että kameran virta oli ollut päällä ja akku tyhjentynyt. Melkein tuli itku.

Noh, maisemat olivat kauniit ja kännykässä onneksi kamera. Kuulin juuri vähän aikaa sitten radiosta jonkun taitavan valokuvaajan ohjeistaneen, että "aukko 7,3 ja ole paikalla!", eli pääasia, että saat kuvan ja tilaisuuden. Myöskään kameralla ei ole niin paljon merkitystä - tärkeintä on, että osaat käyttää sitä, joka sinulla on.

Varmaan joskus vuosien päästä nauran tällekin. Mutta en kyllä ihan vielä.





Aion osallistua tänä syksynä toiselle valokuvauskurssilleni, ihanaa!



Olisi kiva kuulla muiden suhteesta valokuviin ja kuvaamiseen! :)



7.8.2015

Tervetuloa elokuu ja arki

Täällä ollaan taas. Ei ollut tarkoitus pitää lähes kuukauden taukoa, mutta sellainen näköjään pääsi syntymään.

En ollut loman aikana oikeastaan hetkeäkään yksin. (Yksinoloksi en laske vessareissuja, pesulla käyntiä tai nukkumista.) Aamulla meno kiihtyi nollasta sataan jo ennen aamukahvia, ja päivät vilahtivat hulinalla iltaan, oltiin sitten kotona, mökillä tai kyläilemässä. Illalla, kun pojat menivät nukkumaan, me Miehen kanssa siivosimme, kävimme saunassa, söimme ja suoritimme muita suhteellisen välttämättömiä toimia.

Oman ajan puute alkoi lopulta stressata ihan kunnolla ja kiukuttelun ja pienimuotoisen hermoromahduksen luontevana seurauksena pyynnöstäni sitä loman lopussa onneksi vähän järjestyikin. En ole ennen täysin tiedostanut, miten välttämätöntä se on - olla välillä ihan itsekseen. Tähän asti oma aika edes silloin tällöin on ollut itsestäänselvyys. Sitä on järjestynyt luontevasti arjen lomaan työvuorojen ja muiden menojen mennessä välillä sopivasti ristiin.

Nyt jälkikäteen, kun aloin oikein kunnolla miettiä asiaa, tajusin, että olen aina ollessamme esimerkiksi sukulaisten kanssa mökillä kokenut jossain vaiheessa (itse asiassa päivittäin) tarvetta lähteä yksin johonkin: koiran kanssa kävelemään, kauppaan, uimaan, autolla ajelemaan ja valokuvaamaan... Jos olen liian kauan ilman yksinoloa, alkaa tuntua, etten pysty edes hengittämään kunnolla. Lisäksi kaipaan säännöllisesti hiljaisuutta. Muuten tuntuu, etten pysty ajattelemaan yhtään ajatusta loppuun asti. Välillä on pakko pysähtyä ja olla vain itsensä kanssa. En varmasti ole ainoa?

Nämä omat hetket voivat olla valokuvaamista tai kuvien tutkailua, neulomista, leipomista, päämäärätöntä surffailua netissä, musiikin kuuntelua, lukemista... mitä tahansa ajatusten nollaamista tai keskittymistä johonkin yhteen, tiettyyn asiaan.

Olen tähän asti ainakin arjen keskellä järjestänyt itselleni säännöllisesti omaa aikaa, ja aion pitää siitä jatkossakin kiinni. Tähän asti olen potenut asiasta välillä (= jatkuvasti) huonoa omaatuntoa, mutta en aio potea enää. Se nyt vain on näköjään tosiasia, että ollakseni täyspäinen ja iloinen tarvitsen noita omia hetkiäni. Minusta on muillekin paljon enemmän iloa hyväntuulisena, kuin ahdistuneena ja marisevana myrskynmerkkinä ;)


Noh, vaikka mökkeilysäät eivät erityisemmin suosineetkaan - uimaan päästiin pari kertaa, samoin pari kertaa pystyttiin pukemaan pojille shortsit... - saatiin kuitenkin vietettyä kiva kesäloma.

Loman lopussa mulle niin rakas ja tämän ihmisen paras ystävä täytti 17 vuotta! Tähän hitokseen sydämiä. Toivottavasti neitokaisen vointi pysyy hyvänä ja ensi vuonna saadaan juhlia täysi-ikäistä Koiraa :)


Aloitin lomalla uuden neuleen: villasukat itselleni.


Yksi kesäloman parhaista hetkistä oli sukan kutominen muun porukan nukkuessa päikkäreitä, ensin mökissä merelle katsellen, sitten rantasaunan terassilla <3 Toinen sukka eteni kantapäähän asti - hiljaa hyvä tulee ;)



Näkymää katselevat mielellään myös pojat.








Ulkomaan reissulla ei tällä lomalla käyty. Kävin kokeilemassa uutta objektiivia lentokentän näköalatasanteella ollessani sillä suunnalla liikenteessä.

Kotipihassa kokeilujen uhriksi pääsi Kissa.



Kävin kokeilemassa objektiivia (Sigma 17-50mm f/2.8) myös Siuntion kartanon viereisellä koskella... (Sieltä myös ylläoleva kuva. Ei mitään hajua, mitä tekstissä lukee, mutta oli kivan näköinen.)


Valokuvaamisesta lisää seuraavassa postauksessa, tässä vaiheessa totean vain, että kyllä nostan hattua kaikille taitaville kuvaajille! Se on haastava laji.


Myös Espoon rantaa sattui muutama päivä sitten matkan varrelle:





Ihanaa viikonloppua!
Nythän se helle sitten lopultakin ainakin meilläpäin hellii... ;)