Onnimaniaa eli 100 onnellista päivää -haaste

Blogimaailmassa pyörii erittäin pätevän oloinen haaste: 100 onnellista päivää. Olen törmännyt haasteeseen monessa paikassa, mutta inspiroiduin itsekin tarttumaan tähän törmättyäni siihen
This is not the life I ordered -blogissa. (Tämä blogi on ihan helmi, suosittelen!) Tarkoituksena on ikuistaa 100 päivän ajalta yksi onnellinen hetki joka päivältä. Tämähän kuulostaa niin iloiselta, että haluan mukaan!

Kovin pitkältä tuntuu tuo aika olla sitoutunut johonkin asiaan, mutta kaiken uhallakin annan tälle mahdollisuuden. Minä olen nimittäin ihminen, jonka kuvailemiseen ei parhaalla tahdollakaan voi käyttää sanaa pitkäjänteinen. Sen sijaan voisi hyvällä omallatunnolla käyttää määritelmää helposti innostuva. Kaikki minkä aloitan jää kesken. Tämä tarina on tosi. Olen elämäni aikana aloittanut lukuisia harrastuksia, ja lopettanut lähes yhtä monta. Pianonsoiton, taitoluistelun, partion, näytelmäkerhon, yleisurheilun, ratsastuksen, laskettelun, dog sitter -touhun, italian opiskelun, pari eri kuoroa... Näistä vain pianonsoitto jäi elämään pidemmäksi aikaa. Listaisin kyllä harrastuksekseni myös lukemisen, mutta pidetäänkö sitä edes harrastuksena? Teeveen katselua nyt ei ainakaan. Juokseminen ja kuntosalilla käyminen on aikanaan tullut aloitettua, ja ne ovat ihme kyllä elämään myös jääneet. Harrastaminen tuppaa vain olemaan kovin kausiluontoista. Niin ja nythän mulla on tämä blogi. Harrastus tämäkin.

Olen kuullut (siis varmasti jostain vakavasti otettavasta tieteellisestä julkaisusta lukenut), että meillä leijonilla on kaikista horoskooppimerkeistä paras itsetuntemus. Uskon tämän. Tunnen itseni ja puutteeni aika hyvin. (On muuten hetkittäin melko masentavaa.) Kuten voi päätellä tuosta aktiivisuudesta jolla olen harrastuksia aloittanut, olen aiemmin tehokkaasti onnistunut kieltämään puutteeni. Suurin osa harrastuksista on aloitettu (ja lopetettu) nuoruuden päivinä. Sittemmin olen tullut paremmaksi tosiasioiden myöntämisessä.

Itse olen aina mieltänyt itseni elämästä nauttivaksi optimistiksi. Tosiasiat kielivät kuitenkin luvattoman usein jostain ihan muusta. Ilmeisesti lasini on aina täyden sijaan puolityhjä. Pohja jo pilkistää. Mies tuumasi kerran, että jos sanakirjasta kaivaa sanan pessimisti, siellä seisoo minun nimeni. Pöyristyin tästä, mutta en voi kuin myöntää siinä piilevän jotain perää.

Olen ihan oikeasti onnellinen. En ole koskaan ollut tätä onnellisempi. Mutta pistää miettimään: se pelottaa. Voiko tästä olla muuta suuntaa kuin alaspäin? Tiedän kuitenkin myös sen, että etukäteen murehdittu on tuplasti murehdittu. Ja entäpä jos ne asiat, joita pelkää, eivät koskaan tapahdukaan? Silloin on murehtinut turhaan, kun senkin ajan olisi voinut käyttää onnellisena olemiseen.

Haastan täten itseni olemaan onnellinen. Tässä ja nyt.

Koska suhtaudun uusiin asioihin lähtökohtaisesti epäileväisesti (kysykääpä vaikka Mieheltä), jätän minäkin väliin tuolla virallisella sivulla ilmoittautumisen. Levitän tätä ilosanomaa näin. Haastan mukaan  myös muita! Jos bloggailet, nappaa haaste touhuun mukaan. Tai kerro onnesi aiheista kommenttiboxissa tai vaikkapa Facebookissa. Jos et halua leveillä onnellasi julkisesti (olet tyypiltäsi enemmän "Kell´ onni on, se onnen kätketköön" -koulukuntaa), ota tavaksi ainakin miettiä joka päivä yhtä onnellista hetkeä! Ihan saletisti joka päivästä löytyy ainakin yksi sellainen momentum.

Aloitin homman eilen, tässä kuva 1. Ilokseni saatoin todeta olevani niin onnekas, että mahdollisista kuvista oli oikein runsaudenpula. En voinut kuitenkaan kuvitellakaan ekaksi kuvaksi muuta kuin Pojan tekemän (varmasti vain ihan vähän avustettuna) virpomisvitsan. Siitä tuli niin iloinen mieli.

 

 

Pannaanpa tähän samantien jatkoksi kuva 2 tältä aamupäivältä: Frasier.

Rakastan Frasieria ja voisin katsoa (katsonkin) sitä yhä uudestaan ja uudestaan. (Tämä pätee myös Frendeihin.) Sarja alkoi ilokseni pyöriä jälleen kerran uusintana alusta asti. Päätin katsoa joka ikisen jakson järjestyksessä alusta loppuun. Nelonen ajatteli toisin ja meni jossain vaiheessa rukkaamaan esitysaikaa. Ainaisajastukseni luonnollisesti missasi jaksot, mutta nou hätä, enköhän osaa nekin ulkoa. Vaikka homma ei ihan sataprosenttisesti onnistunutkaan, se ei estänyt sarjasta nauttimisen jatkumista. Joka päivä tapanani on imettäessä katsoa vähintään yksi jakso. Ne ovat ihania hetkiä. Istua ah, niin pehmeällä sohvalla tuhiseva pikkuinen sylissä katselemassa yhtä parhaista ja hauskimmista ohjelmista ever.