Meidän Koira

31.5.2014

Pääsin eilen aamulla suoraan sängystä koiranpesuhommiin. Koira oli jälleen säikähtänyt jotain, karannut, ja rämpinyt pitkän tovin sateessa taloamme ympäröivässä metsässä. Se ei lähde kauas, mutta ei vain jostain syystä uskalla tulla ovesta sisään. Iän mukanaan tuomaa seniiliyttä ja niin kovin surullista. Tänä aamuna reppanaan oli lisäksi iskenyt silmätulehdus ja nyt ovatkin sekä Vauva, että Koira silmätippakuurilla. Olin ajatellut kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta tästä inspiroituneena muutin suunnitelmiani.


Kerron teille Koirasta.

Kiltistä, persoonallisesta, elokuussa 16 vuotta täyttävästä, maailman rakkaimmasta Koirasta.

Koirasta, jota hakemaan lähtiessäni olin niin innosta sekaisin, että unohdin jalkaani töissä käyttämäni sisäsandaalit, vaikka lokakuisena iltana satoi kaatamalla vettä. Koirasta, joka saa nukkua sohvalla ja sängyssä, ja joka pysyy sille osoitetun pyyhkeen päällä jos tassut ovat kosteat. Koirasta, joka istui tuntikausia, lopulta siis päivä-, ja vuosikausia, entisen kotinsa parvekkeella seuraillen ohikulkijoita parvekelasin läpi.

Koirasta, jonka otin vuonna 1998 muutettuani takaisin Helsinkiin opiskelemaan. Tuntui omituiselta olla ilman koiraa, meillä kun oli ollut koira (siinäpä vasta olikin erittäin persoonallinen tapaus....) siitä lähtien, kun olin kahdentoista vanha. Päätöstä ei tarvinnutkaan kauan kypsytellä. Kaksi rotua oli toiveissa: borderterrieri (joka nyt oli vain niin söpö) tai tiibetinterrieri, jollaisen olin kerran nähnyt vilaukselta kotikaupungin katua ylittämässä ja ihastunut kertaheitolla.

Päädyin tiibetinterrieriin.

Koira tuli minulle sijoitukseen, eli oli pentueensa lupaavin narttupentu. Tarkoitus oli, että kasvattaja käyttää sitä näyttelyissä, ja sitten hienon ja voitokkaan näyttelyuran vähän edettyä teettää sillä pennut. Koira ajatteli toisin. Ensimmäisellä näyttelyreissullaan oli jännittänyt niin, ettei ollut suostunut tulemaan häkistä ulos. Koira kävi siis näyttelyssä saman tien kaksi kertaa: ensimmäisen ja viimeisen. Tulimme hyvässä yhteisymmärryksessä siihen tulokseen, että näyttelyura unohdetaan ja maksamani takuumaksu jää kasvattajalle. Salaa mielessäni olin hyvilläni tapahtuneesta.

Koiran kasvatus muistuttaa monella tapaa lasten kasvatusta - ihan yhtä lailla hoo moilasena olen ollut molempien kanssa. Koiran kanssa lepsuilin heti ensimmäisenä yönä. Kimakka, tyytymätön haukku yön pimeydessä sai minut kapuamaan takaisin parvelta ja tekemään vuoteen vuodesohvaan. Siihen jäin. Joka ilta Koiraan iski pikkulasten tapaan iltavilli, ja avattuani vuodesohvan se juoksi hetken häntä suorana ympäri Ruusulankadun pikkuruista asuntoa.

Alkuun Koira tuhosi yksin jäätyään ja hampaita saadessaan kaiken, mikä eteen tuli. Muutaman kännykän laturin, kirjoja, mitä milloinkin. Muuttaessani pistäydyin pikaisesti kaupassa, missä välissä Koira oli silpunnut paketillisen talouspaperia ympäri kämppää. Kirjastossa kävin lunastamassa itselleni pureskellun "Näin hemmottelen koiraani" -kirjan. Lisäksi Koira haukkui yksin jäädessään. Siihen auttoi sitruunapanta. Koira haukahti panta kaulassaan kerran, hölmistyi, eikä sen jälkeen enää yksin ollessaan haukkunut.

Tuhoamiset loppuivat lopulta yhtäkkiä kuin seinään. Koirasta kasvoi viisas, kiltti ja rauhallinen koira. Joko kasvatusponnisteluideni ansiosta, tai niistä huolimatta. Ehkä olin tehnyt vahingossa jotain oikein.


Koira on ollut muutamaa luppakorville tyypillistä korvatulehdusta lukuun ottamatta erittäin terve. Herkän vatsan sain aikoinaan kuriin löydettyäni oikean ruuan (Masteryn Sensitive), jota Koira on tyytyväisenä popsinut ainakin yli kymmenen vuotta. Nuoruutensa Koira kärsi valeraskauksista. Arastelin sterilointia, mutta onneksi siihen lopulta päädyin. Sen jälkeen Koirasta tuli kuin eri koira. Säännöllisesti masentuneesta karvakorvasta tuli aina iloinen ja häntää heiluttava otus.


Tikkien nuolemista estävä muovitötterö ei ollut meidän Koiran juttu. Se seisoi apeana pää painuksissa, tötterön reunat maassa, kunnes koko tötterö meni huuruun. Luovuin tötteröstä, tuunasin vähän omaa t-paitaani ja puin sen Koiran päälle tikkejä peittämään. Mikki-paita yllään Koira sitten istuskeli parvekkeella tuttuun tapaansa ulos katselemassa. Paidan olen säästänyt muistona.

Koira ei tykkää sateesta tai uimisesta, mutta ei ole koskaan pelännyt ukkosta. Sen sijaan se on pelännyt postinjakajan kärryjä, tuulen mukana lentäviä muovipusseja ja paikallaan seisovia tai oudosti liikkuvia ihmisiä. Belgianpaimenkoiria Koira on vihannut sydämensä pohjasta siitä lähtien, kun yksi ja sama koira kävi sen kimppuun nuorena kolme kertaa. Vähän oudoksuen se on aina suhtautunut myös dalmatialaisiin (täplät?) ja boksereihin (tuhina?). Kaikkiin pieniin ja valkoisiin koiriin Koira on aivan lääpällään, ja sen elämän suuri rakkaus on ollut skyenterrieri Liisa. Liisan tavattuaan Koira nojaili siihen haaveellisena nuuhkien, kunnes jouduin kiskomaan sen väkisin jatkamaan matkaa.

 
Rotuvalintani oli onnistunut. Tiibetinterrieri ei sovi täysin sohvaperunalle, ja jos turkin pitää pitkänä, siinä on hommaa. Me ollaan pidetty turkki lyhyenä, kun sen verran paljon lenkkeillään metsässä ja hiekkateillä. Omaan tahtiini Koira on ollut täydellinen valinta. Nuorempana se jaksoi lenkkeillä pitkiäkin matkoja. Oli leikkisä ja pirteä, sisällä kuitenkin rauhallinen. Nyt vanhemmiten ihan mielellään löysäilee, vaikka lenkkejä kävelee mieluusti vieläkin ja vielä ihan viime aikoinakin on juossut kotirinnettä häntä suorana ylös alas aina lenkille päästessään. Kaksitoista kiloa ja kohta kuusitoista vuotta puhdasta rakkautta.


Kas näin. Nyt olen kertonut teille Koirasta. Wilmasta, jonka tarinan toivon pituudellaan lyövän kaikki koiramaailman ennätykset.


 
Viimeisen kuvan on ottanut Kimmon Gallerian Kimmo, joka otti Pojan yksivuotiskuvat ja näppäsi samalla Koirasta 15-vuotispotretin. Muut kuvat kotialbumista.

4 kommenttia:

  1. Voih, miten ihana koiruus!! :) Toivottavasti silmätulehdus helpottaa nopeasti.
    Mukavaa päivää!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, ja niin minustakin ;) <3 Silmätulehdus vaikuttaisi helpottavan, onneksi ne lääkkeet auttavat yleensä nopsasti. Kivaa päivää myös sinne!

    VastaaPoista
  3. Ihana koirakaveri :). Meidän borderterrieri on (vasta) nelivuotias, mutta jo näidenkin vuosien aikana on yhteistä, tärkeää historiaa luotu vaikka kuinka paljon!
    Olisi tarkoitus vastata sun haasteeseen tuota pikaa, palattiin tänään yli kolmen viikon reissulta, ihanaa olla kotona!

    VastaaPoista
  4. Oooo, onpas ollut pitkä reissu! Toivottavasti oli kivaa!? :) Kotiin on kyllä aina ihana tulla.

    Joo, olen miettinyt viime aikoina paljon koiran ja minun yhteistä historiaa, ja kyllä siihen niin paljon mahtuu. Yhteisiä vuosia, kuukausia, viikkoja ja päiviä... Miten se aika niin nopeasti kuluukin.
    Teillä on vielä paljon edessä <3

    VastaaPoista

Sisällön tarjoaa Blogger.