Ikäännyin pari viikkoa sitten.
Poika kyseli paria päivää ennen h-hetkeä, että paljonko sä äiti sitten sunnuntaina oikein täytät. 39-vuoden vastaus kirvoitti kysyjältä huudahduksen: "Se on kyllä LIIAN paljon!"
Kysyi sen jälkeen, että paljonko sitten seuraavaksi täytän. Sen vastauksen kuultuaan huudahti: "HÄH? No se on VIELÄ ENEMMÄN!"
Ikä ei tule yksin. Jo pidempään on tuntunut, että en näe varsinkaan iltaisin enää mitään ilman laseja. Tuoteselosteiden lukeminen kaupassa on yhtä tuskaa. (Vai kirjoitetaanko ne vain puolet pienemmällä kuin ennen?)
Heti synttäreiden jälkeisellä viikolla sain kirsikkana vanhenemisen kakun päälle sappikividiagnoosin (menin lääkäriin kovien yöllisten vatsakipujen vuoksi). Must say I didn´t see that coming, eli tulipa aika puun takaa.
Joudun Pääsen onneksi samantien leikkaukseen, vaikka se jännittääkin hirmuisesti. Minua kun ei ole koskaan ennen nukutettu ja muutenkin meikäläisellä tuppaa aina tulemaan kaikenlaisia muuttuvia tekijöitä...
Jos teillä muilla on aiheesta kokemuksia, niin kuulisin niitä mielelläni!
Tässä elämässä oli pari viikkoa sitten parin päivän jakso, jolloin ajattelin, että nyt kaikki on lopultakin kohdallaan. Ihan kaikki. Kauan haaveilemistani keittiön valkoisista pinnatuoleista lähtien. Sen pari päivää sitä kesti ja sen jälkeen on tullut sappikiven lisäksi muutakin huolta.
Eikö olisi voinut olla edes parin viikon rauhallinen jakso, vai mitä tuumit, universumi???
Onneksi tämän kaiken hässäkän keskellä Facebook muistaa muistuttaa muistoista - siis silloin, kun muistan siellä käydä.
Vuosi sitten olin jakanut tämän 10 erilaista tapaa nauttia ajasta lastesi kanssa -kirjoituksen ja luvannut toteuttaa kaikki. Monta kohtaa olen toteuttanut, tosin muistamatta tätä tekstiä vaan sen sijaan ihan spontaanisti. Moni on edelleen toteuttamatta. En ole haastatellut lastani videolle (olen kyllä sekä haastatellut, että kuvannut heitä videolle, mutta en ole tajunnut yhdistää näitä kahta), antanut hänen valita minun vaatteitani (Pikkuveli itse tosin kulkee naamiaisasussa harva se päivä :D), tehnyt tuota käsien piirtämistä tai pitänyt tuijotuskilpailua.
Olemme kuitenkin lennättäneet leijaa, antaneet syödä pelkkää makaronia ja ketsuppia, katselleet yhdessä vanhoja valokuvia, lukeneet minun ja Miehen vanhoja iltasatukirjoja, ja poikien käytössä on vanha kasettimankkani. (Sieltä ei kuulu Súbeme la radio, josta Pikkuveli ei kuulemma pienenä tykännyt, mutta nyt jo tykkää kovasti, vaan sen sijaan perinteisiä lastenlauluja.)
Olen kertonut rakastavani ja halannut pojat littanaksi.
Synttäripäivän iltana kävin ystävän kanssa kävelyllä meren rannalla.
Mietin, kuinka onnekas ihminen voikaan olla, kun voi synttäripäivänään käydä kävelyllä saman tyypin kanssa kuin 25 vuotta aiemmin.
Pohtia samaa mikä musta tulee isona kysymystä ja elämää noin muutenkin. Nyt käytiin vain salatupakan sijasta salaviinillä.
Poika kyseli paria päivää ennen h-hetkeä, että paljonko sä äiti sitten sunnuntaina oikein täytät. 39-vuoden vastaus kirvoitti kysyjältä huudahduksen: "Se on kyllä LIIAN paljon!"
Kysyi sen jälkeen, että paljonko sitten seuraavaksi täytän. Sen vastauksen kuultuaan huudahti: "HÄH? No se on VIELÄ ENEMMÄN!"
Ikä ei tule yksin. Jo pidempään on tuntunut, että en näe varsinkaan iltaisin enää mitään ilman laseja. Tuoteselosteiden lukeminen kaupassa on yhtä tuskaa. (Vai kirjoitetaanko ne vain puolet pienemmällä kuin ennen?)
Heti synttäreiden jälkeisellä viikolla sain kirsikkana vanhenemisen kakun päälle sappikividiagnoosin (menin lääkäriin kovien yöllisten vatsakipujen vuoksi). Must say I didn´t see that coming, eli tulipa aika puun takaa.
Jos teillä muilla on aiheesta kokemuksia, niin kuulisin niitä mielelläni!
Tässä elämässä oli pari viikkoa sitten parin päivän jakso, jolloin ajattelin, että nyt kaikki on lopultakin kohdallaan. Ihan kaikki. Kauan haaveilemistani keittiön valkoisista pinnatuoleista lähtien. Sen pari päivää sitä kesti ja sen jälkeen on tullut sappikiven lisäksi muutakin huolta.
Eikö olisi voinut olla edes parin viikon rauhallinen jakso, vai mitä tuumit, universumi???
Onneksi tämän kaiken hässäkän keskellä Facebook muistaa muistuttaa muistoista - siis silloin, kun muistan siellä käydä.
Vuosi sitten olin jakanut tämän 10 erilaista tapaa nauttia ajasta lastesi kanssa -kirjoituksen ja luvannut toteuttaa kaikki. Monta kohtaa olen toteuttanut, tosin muistamatta tätä tekstiä vaan sen sijaan ihan spontaanisti. Moni on edelleen toteuttamatta. En ole haastatellut lastani videolle (olen kyllä sekä haastatellut, että kuvannut heitä videolle, mutta en ole tajunnut yhdistää näitä kahta), antanut hänen valita minun vaatteitani (Pikkuveli itse tosin kulkee naamiaisasussa harva se päivä :D), tehnyt tuota käsien piirtämistä tai pitänyt tuijotuskilpailua.
Olemme kuitenkin lennättäneet leijaa, antaneet syödä pelkkää makaronia ja ketsuppia, katselleet yhdessä vanhoja valokuvia, lukeneet minun ja Miehen vanhoja iltasatukirjoja, ja poikien käytössä on vanha kasettimankkani. (Sieltä ei kuulu Súbeme la radio, josta Pikkuveli ei kuulemma pienenä tykännyt, mutta nyt jo tykkää kovasti, vaan sen sijaan perinteisiä lastenlauluja.)
Olen kertonut rakastavani ja halannut pojat littanaksi.
Synttäripäivän iltana kävin ystävän kanssa kävelyllä meren rannalla.
Mietin, kuinka onnekas ihminen voikaan olla, kun voi synttäripäivänään käydä kävelyllä saman tyypin kanssa kuin 25 vuotta aiemmin.
Pohtia samaa mikä musta tulee isona kysymystä ja elämää noin muutenkin. Nyt käytiin vain salatupakan sijasta salaviinillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti