Minulla on ikävä.

18.4.2016

Eilen illalla se taas iski. Pakahduttava ikävä. Sellainen ikävä, että palelee ja tuntuu, että ei saa henkeä. Ahdistaa.

Vieläkö me nähdään?

Vieläkö saan kuulla äänesi? Tuntea sinun ihosi omaani vasten. Tuntea lämpösi halatessasi minua pehmeästi.

Usempina päivinä olen vain ajattelematta. Se ajatus on niin sietämätön, ettei vain voi päästää sitä hetkeksikään livahtamaan mieleen. Helpompi sysätä se sivuun.

Vieläkö me joskus nähdään?

Toisinaan se vain tunkeutuu mieleen ihan väkisin. Niin kuin vaikkapa silloin, kun löytää rasian papiljotteja. Joissain vielä hiuksia ja sinun tuoksusi. Vatsaan koskee ja pyörryttää.

Sinäkin olisit iloinnut jäiden lähdöstä. Lintujen laulusta. Mustarastaasta pihakuusen latvassa kevätlaulujaan laulamassa.

Vieläkö me Mummi joskus nähdään?




6 kommenttia:

  1. Minulle tuli kyyneleet silmiini tätä lukiessa. Isäni kuolemasta tuli muutama päivä sitten kuluneeksi neljä vuotta ja ikävä on taas ollut minullakin pinnalla.

    Halit.

    VastaaPoista
  2. Ikävä on rintaa puristava ja ahdistava tunne...

    Kauniisti kerroit omastasi.

    VastaaPoista
  3. Ihanasti kirjoitettu! Ikävä tulee välillä sellaisina aaltoina mutta kaipa se kuuluu asiaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tulee :/ Ja niin kai se kuuluu asiaan. Onneksi on parempiakin päiviä. Ja onneksi niitä on enemmän kuin huonoja <3

      Poista

Sisällön tarjoaa Blogger.