5.1.2015

Viimeisiä

Lempinimi Nunu on äidin antama. Tuntuu omituiselta, ja kovin surulliselta, että en enää koskaan kuule hänen vastaavan puhelimeen ilahtuneena: "No heippa, Nunulainen!", niin kuin hänellä aina oli tapana vastata. Äänellä, jonka kuulen vielä helposti korvissani. Viimeisen puhelumme muistan vain hämärästi.

Olen muuttanut elämässäni monta kertaa. Äkkiä laskettuna noin kuusitoista. Vaikka muutot ovat olleet lähes aina iloisia tapahtumia, olen silti joka kerta vihannut asioiden muuttumista. Ajatusta siitä, että mikään ei enää koskaan tule olemaan niin kuin ennen.

Kun muutimme ulkomaille minun ollessani ala-asteikäinen, hyräilin mielessäni Jukka Kuoppamäen Sinistä ja valkoista ja sivelin sormillani kotikatuani reunustavaa kalliota surren sitä, että en välttämättä tule enää ikinä niitä näkemään. (Onneksi kuitenkin tulin - vielä lukuisten vuosien ajan.) Uuden kodin parvekkeella istuin ja katselin tumman yötaivaan tähtiä pohtien, sattuvatkohan kaverini kotimaassa katselemaan niitä kanssani samalla hetkellä.

Olen istunut rantakallioilla miettien, onko kuluva hetki viimeinen, jona saan katsella tuota maisemaa. Kuunnella juuri niiden aaltojen kohinaa juuri niitä kiviä vasten.

Tämä päivä on ainakin toistaiseksi viimeinen, jonka vietän kolmistaan poikien kanssa, vielä hoitovapaalaisena kotona. Huomenna juhlitaan Pikkuveljen yksivuotissynttäreitä (niisk) ja keskiviikkona alkaa meidän perheen oikea arki. Poika vaihtaa päiväkotiin ja Pikkuveli aloittaa vähitellen perhepäivähoidon. Itse palaan töihin siitä puolentoista viikon päästä. Pikkuveljen hoitoon totuttelu aloitetaan ensin ihan tunnin-parin pikkupätkissä. Jännittää, miten arki lähtee pyörimään. Miten saadaan yhdistettyä poikien päivähoito, minun vuorotyöni, ja Miehen työ menoineen? Sairastelut tietysti tuovat oman lisänsä soppaan.

Viimeinen päivä on sujunut onneksi hyvillä mielin. Poika vetää jo toista päivää putkeen ilman päiväunia, mutta on antanut äidin leipoa rauhassa huomisia synttäreitä varten päivänsankarin vedellessä päikkäreitä. (No sotki kyllä takasta vähän nokea lattialle ja kaatoi tahallaan lasillisen maitoa, mutta ei mietitä niitä...)

 
 
Poika on jo niin iso poika, että on tänään leikkinyt mielellään omassa huoneessaan leluillaan (toinen niisk). On käynyt välillä laulamassa soivan laulukirjan kanssa lauluja. Ja pärjännyt muuten ilman vaippaa koko päivän! (Yhtä lattiavahinkoa ei lasketa, eihän!)

Olen onnistunut tänään yksin poikien kanssa ollessani leipomaan kaksi suolaista piirakkaa! (Ja kirjoittamaan tämän postauksen.)

Ei ole meillä enää vauvoja, nyyh, vaan sen sijaan jo noin isoja poikia <3

Nyt jatkamaan päivän touhuja!
 
Leppoisaa loppiaista sinulle, toivottavasti saat nauttia pyhäpäivästä!

 

Edit. Pakko mainita, että saman tien, kun julkaisin tämän, radiosta alkoi soida J. Karjalaisen Viimeinen laulu.
 

2 kommenttia

  1. Teillä eletäänkin muutoksen aikoja. Toivottavasti uusi arki lähtee rullaamaan hyvin.

    On tuntunut haikealta lukea muistoja äidistäsi. Kyyneleet silmissäni olen niitä lukenut, isäni kuolemasta on 2.5 vuotta aikaa ja selvästi työstän niitä muistoja tässä samalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Heli <3
      Vaikeaa on siis ollut sielläkin, ja varmasti riittää vieläkin työstämistä. Itse olen huomannut, että olen palannut taas uudelleen surutyöhön Mummin ja muidenkin läheisten poismenon johdosta. Ehkä siksikin, että niiden sattuessa olin raskaana, ja ajatukset joutui luontevasti suuntaamaan nopeasti tulevaisuuteen.
      Arki vie varmasti surulliset ajatukset taustalle, toivottavasti jää kuitenkin myös sopivasti aikaa pyöritellä asioita mielessään.

      Poista

© AINA LÄHELLÄNI. Made with love by The Dutch Lady Designs.