Äidilleni

7.12.2014

Itsenäisyyspäiväni sujui tänä vuonna surullisissa merkeissä. Äitini nukkui pois 4.12.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa asiasta. Välimme eivät viime vuosina olleet parhaat mahdolliset. Olin ollut pitkään hänelle katkera monesta asiasta. Siitä, että hän ei kasvattanut meitä lapsiaan sillä tavalla, kuin mielestäni olisi pitänyt. Oli aikoja, jolloin emme saaneet sellaista huomiota ja huolenpitoa, kuin lapset ansaitsivat saada. Vihoittelin tästä vuosikausia. Vasta viime aikoina ajatukseni alkoivat pehmentyä.

Kuolemaa edeltävänä päivänä olin pitkällä lenkillä ja yhtäkkiä se tunne iski.
Selittämätön rauhan tunne.

Tajusin, että en ole enää vihainen. Että tavallaan ymmärrän, miksi hän on käyttäytynyt, niin kuin on käyttäytynyt. Kaikkea en hyväksy, mutta ymmärrän ja annan anteeksi. Ymmärrän, että hänellä on ollut rankkaa.

Ajattelin, että tällaisista tajuamisen hetkistä aina lukee lehdistä, ja mietin, että pitäisi oikein kirjoittaa tämä muistiin. Olisi pitänyt soittaa ja kertoa. Seuraavana päivänä sain suru-uutisen.

Meillä oli paljon, paljon onnellisia aikoja. Hetkiä ja vuosia, joita olin kieltäytynyt pitkään ajattelemasta. Lapsuuteni oli onnellinen, ja äiti teki aina selväksi, että rakastaa meitä hyvin paljon. Äidillä oli lämmin sydän ja tiedän kyllä, mistä olen oman tunteellisuuteni perinyt. Äidiltäni. Ja hänen äidiltään, Mummilta. Mummia ikävöin edelleen valtavasti, mutta siitä olen iloinen, että hän ei joutunut elämään sen tiedon kanssa, että hänen tyttärensä kuoli turhan aikaisin, vain 60 vuoden ikäisenä. Että hänen molemmat tyttärensä kuolivat liian varhain. Se olisi särkenyt hänen sydämensä.

Päässä poukkoilee ajatuksia laidasta laitaan. Päällimmäisenä valtava suru. Suru tapahtuneesta. Suru menettämisestä. Suru kaikkien niiden asioiden menettämisestä, joita emme koskaan saaneet. Siitä, että asiat ovat menneet niin kuin ovat. Suru äidittömyydestä.

Äiti on kuitenkin aina äiti.

Olen menettänyt viimeisten kolmen vuoden aikana kolme minulle tärkeää ihmistä. Tunnen, että jokaiselle olisin vielä halunnut sanoa jotain. Olisin halunnut sanoa niin paljon.

Älä tee samaa virhettä, kuin minä.

Jos sinulla on jotain, jonka haluat läheisesi tietävän, kerro se hänelle. Kerro se heti. Älä odota huomiseen, älä siihen, että näette toisenne. On hurjan surullista joutua koko loppuelämä katumaan sitä, että ei tullut kerrottua sitä, mikä toisen olisi kuulunut tietää. Kerrottua sitä, mikä olisi ollut hänelle niin tärkeää kuulla, ja minkä kuuleminen olisi tehnyt hänet niin onnelliseksi.

Kari Tapiota kuului lapsuudenkodissani paljon. Niin myös tätä Kaipuuta.

Äiti piti kovasti myös Jukka Kuoppamäen Pieni mies -kappaleesta. Nyt kuuntelen sitä omia poikiani, hänen lapsenlapsiaan katsellen.

Ystävä lohdutti minua surussani muistuttamalla, että pojillamme on nyt monta suojelusenkeliä suojaamassa heidän pieniä elämänpolkujaan. Kehotti puhumaan heille iltarukouksissa. Ja totesi, että kyllä äiti on tiennyt, vaikken ole hänelle kertonutkaan.


Tämä on äidilleni.
 
Lepää rauhassa.
 
Rakkaudella,
 
tyttäresi ♥
 
 
Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalle ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

-Eino Leino-





1 kommentti:

  1. Suru viiltää aina syvältä, suru satuttaa ja koskettaa ja ikävä jää. Lämmin osanotto. Voimia sinulle <3.

    VastaaPoista

Sisällön tarjoaa Blogger.