15.9.2014

Synttärihumua ja kauhunhetkiä

Lauantaina päästiin tosiaan juhlimaan synttäreitä. Kemut olivat mielestämme oikein onnistuneet! Oli ihanaa juhlia tirriäistä yhdessä tärkeiden, läheisten ihmisten kanssa ja tunnelma tuntui kivalta. Tarkoitus oli kirjoitella aiheesta jo eilen illalla, mutta se onkin sitten toinen tarina...



Hain Kehä III:n varrella olevasta Ilmapallokeskuksesta torstaina vähän rekvisiittaa juhliin. Todellakin vähän - aikatauluthan menivät kuumepotilaiden kanssa kokonaan uusiksi. Minulla oli aikaa vartti ennen kurssin alkua, siinä ajassa nykäisin mukaan vähän ilmapalloja, lapsille mukeja, servettejä, lautasia, pöytäliinan ja Miehen toivomia "säkenöiviä kynttilöitä".


 
 




Kynttilät puhallettiin kahdessa erässä, jotta kaikki vieraat pääsivät suureen tapahtumaan mukaan. Toiset olivat perinteiset kynttilät, toiset "säkenöivät".
 


 
Synttäreistä selvittiin kunnialla. Eilisestä sen sijaan ei ilman ambulanssia, että nyt on sitten pää avattu siinäkin hommassa.
 
Lähdettiin mökille hommiin. Jo ennalta oltiin sovittu, että Poika saa jäädä kotiin lähisukulaisten hoiviin ja leikkimään. Viime metreillä päätettiin, että Pikkuveli saa jäädä myös. Että on helpompi siivota ja silläkin on kivempaa kotona muiden kanssa.
 
Mökillä oli kivaa. Miesväki laittoi räystäitä ja minä siivosin. Lämmitin saunan ja saunoin itsekseni ihan rauhassa ennen kotiinlähtöä. Enpä muista milloin olisi ollut vastaava tilaisuus. Kotonakin tulee koko ajan kuulosteltua meininkiä ulkopuolella, vaikka kuinka olisin itsekseni saunassa. Hetken ajan nautiskelin, kun sain vain olla paikallani ja olla ajattelematta yhtään mitään.
 
Olimme lähdössä pois, kun saimme puhelun kotoa: Pikkuveli oli keikannut vaunuista naamalleen maahan. Silkka vahinko. Saimme puhelimitse jonkunlaisen käsityksen tilanteesta. Tiesimme, mitä kysyä. Sen verran esikoinenkin on itseään matkan varrella kolhinut, että on tullut googlailtua miten toimia.
 
Kuulimme, että hän oli alkanut heti tiputtuaan itkemään. Ja oli rauhoittunut kohtuullisessa ajassa. Emme kuitenkaan saaneet ihan täyttä varmuutta pikkuisen voinnista, ja silmät vaikuttivat kuulemma eri kokoisilta. Olimme itse pitkässä lauttajonossa, joten päätimme soittaa hätäkeskukseen ja pyytää ambulanssia paikalle.
 
Ensihoitajat olivat tutkineet pienen ja konsultoineet sekä sairaalaa, että Lastenklinikan kirurgia. Pikkuveljellä vaikutti olevan kaikki hyvin. "Itkee käsittelylle hieman, syliin rauhoittuu kuitenkin melko nopeasti. Tarkkailee ympäristöä mielekkäästi. Jokeltelee rauhoituttuaan."" Lapsella nukkumaanmenoaika klo 20 aikoihin ja iltapalakin vielä syömättä. Annetaan lapsen syödä koska ruoka maittaa. Syö mielekkäästi ja hyvin koko annoksen." lukee Pikkuveljen ensihoitokertomuksessa. Niisk. 
 
Mikään matka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä! Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin pääsimme kotiin. Minä pillitin, kun "jos oltaisiin otettu se mukaan niin se nukkuisi nyt tyytyväisenä tuolla takapenkillä" ja päätin lisäksi, että en enää ikinä suostu olemaan tyypeistä erossa kuin pakon edessä. Podin morkkista siitä, että olin hetken ajan nautiskellut olostani, kun ei tarvinnut huolehtia mistään. Että niin se universumi heti otti ja kosti.
 
Kun tulimme kotiin, ensihoitajat olivat lähteneet. Hoito-ohjeina olivat normaalit aivotärähdyspotilaan seurantaohjeet - herätys 2 tunnin välein ja soitto uudelleen, jos mitä tahansa epänormaalia (tajunnantason lasku, oksentaminen...) ilmenee. (Ohjeet esim. täällä.) Näin toimittiin. Pieni oli vielä aika väsynyt juhlista, ja melkoisen tovin sai aina herätellä, mutta joka kerta oli iloinen, oma itsensä. Hetkutti itseään iloisena ja innostui saadessaan yöllistä seuraa. Aamuun heräsi iloinen poika. Ja onnellinen äiti. Joka muuten nukkuu seuraavankin yön tiukasti pienen vieressä.
 
Eilen ajattelin hetken aikaa, että parhautta on tämä.
Saunomisen lomassa vilvoittelevat varpaat...
 
 
... mutta kyllä parhautta vaan kuitenkin on tämä.
Parikymmentä pikkuvarvasta sylissä ja pikkukakkoshetki ♥

 
 
 

2 kommenttia

  1. Huh, huh, aikamoinen säikähdys varmasti!! Onneksi kaikki hyvin, mut voin vain kuvitella, kuinka tuskainen kotimatka teillä oli :(.
    Onnea kaksivuotiaalle!

    VastaaPoista
  2. Kiitos!
    Ja oli tosiaan kamala matka :( Tuijotettiin vain puhelinta ja odotettiin että joku soittaa. Onneksi selvittiin säikähdyksellä.
    Kovin on Googlettamisen perusteella yleisiä nuo pienten kolhut :/ Ja tuokin oli sellainen tilanne, että voisi mielestäni sattua kenelle vain. Oli kovasti onnea matkassa <3

    VastaaPoista

© AINA LÄHELLÄNI. Made with love by The Dutch Lady Designs.