2.7.2014

Suolaa, perkele *

Kyllä ne lapset näköjään puhumaan oppii. Pitää vain olla tarpeeksi tärkeää asiaa. "Jäätelö ". Sana, jonka Poika oppi alta aikayksikön. "Lisää!" se sanoi ja äiti yritti heittäytyä ymmärtämättömäksi. "Ai hilloa (= banaanivadelmamössö), vai?" hän kysyi pieneltä, kyynärpäitään myöten rasvassa kylpevältä, tuikkusilmäiseltä letunsyöjältä. Vastaus: "JÄÄTÖÖ!"

Kolme teelusikallista jäätelöä ja pieni ihminen oli koukussa. Äitinsä poika.

Suosittelen! Herkullinen, maidoton valejäätelö, joka maistui mainosti myös vanhemmille.

Niin se sanainen arkku vähitellen aukeaa, rakosellaan on jo ainakin. Pikkuveljelläkin on jo nimi, eipä ole enää pelkkä "hei hei". Eilen ruokapöydässä pikkuveli pulisi jotain aivan hullunkuriselta kuulostavaa. Katsottiin Pojan kanssa toisiamme ja purskahdettiin yhdessä nauruun. Tänään Poika otti myös pariin otteeseen äitiä kädestä kiinni ja sanoi hymyillen: "Mennään!" Sitten kipitettiin käsi kädessä ympäri taloa. Poika vei, äiti seurasi. Voi, miten näitä hetkiä tulee myöhemmin ikävä.

*)  Otsikko juontuu hölmöstä vitsistä, jota sukumme miehet ovat toisinaan (= liian usein.) kertoilleet. Oli perhe. Vanhemmat ja poika. Oltiin siinä käsityksessä, että poika ei ollut koskaan oppinut puhumaan, kunnes yksi kaunis päivä se sitten istui ruokapöydässä ja tokaisi: "Suolaa, perkele!" Vanhemmat äimistelemään, että herranen aika, sinähän puhut. "No ei ole ennen ruuasta suola puuttunut."

Lähetä kommentti

© AINA LÄHELLÄNI. Made with love by The Dutch Lady Designs.